keliakia

Sattuipa silmääni sivu, jossa maailman taideaarteita on katsottu keliaakikon silmin http://glutenimage.tumblr.com/

Ensi katsomalta kuvat ehkä jopa naurattavat, mutta pienen selailun jälkeen vaihtuneet maisemat ja tyhjät kohdat kuvissa konkretisoivat kuitenkin jotain oleellista keliakiasta. Näemmekö maailman hiukan eri tulokulmasta käsin?

Minulla on ollut keliakia-diagnoosi pian 10 vuotta. En ole päässyt osallistumaan mihinkään varsinaisiin vertaisryhmiin, koska asun 150 kilometrin päässä lähimmästä keliakiayhdistyksestä. Vertaistukea olen kuitenkin onnekseni saanut satunnaisesti samalla paikkakunnalla asuvasta entisestä työkaverista. Hänen luonaan oli mukava piipahtaa kylässä, kun tiesi, että kahvilla saa varmasti myös jotain purtavaa. Jaoimme oirekokemukset, mutta oli meillä myös muutakin juteltavaa.

Tänään olen pohtinut "ollako vai ei"-tyyliin, olenko sairas vai en. Kun keliakia on todettu, ruokavalio osa jokapäiväistä elämää ja voin hyvin, olenko silloin sairas vai en. Minun täytyy oikein pinnistää esimerkiksi kun lääkärissä tai muualla kysytään sairauksia, jotta muistan mainita keliakian. Joskus on jopa käynyt niin, että en ole ravintolassa muistanut mainita ruokavaliotani, mutta se on jäänyt onneksi vain muutamaan kertaan... Olenko siis sairas vai en.

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, kirjoittaisinko asiasta, jota olen pitkään pitänyt sisälläni. Pohdintani johtivat siihen, että tunnen olevani valmis näin henkilökohtaisesta asiasta kertomiseen. Ajatus lähti liikkeelle siitä, että keliaakikko joutuu usein valokeilaan ruokailutilanteissa ja sellainen saattaa tuntua epämukavalta, saati sitten, jos kärsii syömishäiriöstä. Ruokalutilanteita tahtoisi vältellä, tai ainakin hoitaa ne mahdollisimman huomaamattomasti. Mitä mielessä pyörii, kun kaikkien katseet kohdistuvat lautaseesi, joka ei uhkaa millään täyttyä?

No nyt se on takana päin. Tätä hetkeä toivoin koko viime viikon, koko viime yön ja koko aamun. Tänään klo 6.30 heräsin väsyneenä ja vain muutaman tunnin nukkuneena. Menin alakertaan join lasillisen vettä ja pyysin maamoa (eli äitiä) tekemään minulle ranskanletit. Mulle on tärkeetä, ihan sama mihin tutkimukseen tai sairaalaan liittyvään olen lähdössä, että mun hiukset on letillä. Jokaisessa MRI:ssä mulla on ollut samantyylinen letti kampaus, samoin vuosi sitten tehdyssä gastroskopiassa ja aina jos on pystynyt niin ennen päivystykseen tms.