Olet täällä

Arjen murusia

Blogi lapsen keliakiasta ja perhe-elämästä
2

Tämä varmasti on monia keliaakikoita mietityttävä tilanne. Ollaan porukalla reissun päällä ja sitten pitäisi tehdä valintaa, että minne mennään syömään. Aikuisten kesken on varmasti paljon helpompaa, mutta toista se on nuorisoporukassa.

Nuorilla on vähän taskurahaa ja paljon painaa vaakakupissa se, paljonko hamppari- tai muu grilliruoka-annos maksaa. Lähistöltä löytyy grillikioski ja se on vielä edullinen, joten sinne päätetään mennä. Mitäpä miettii keliaakikkonuori? Onko täällä mulle mitään syötävää? Uskallanko tilata mitään? Miten ranskikset on tehty?

Nuori päätyy tilaamaan makkaraperunat ja toivoo, että ne olisivat gluteenittomat. Hän ei halua erottua joukosta, eikä kysellä, miten ne valmistetaan ja niin edelleen. Annos maistuu hyvältä ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa päädytään samaan, hyväksi havaittuun ruokapaikkaan eli lähigrillikiskalle. Nyt keliaakikkonuori näkee, että edellisen asiakkaan lihapiirakka upotetaan samaan rasvaan, missä tehtiin hänen viimeksi tilaamat ranskikset. Olo ei enää olekaan yhtä hyvä. Hän tilaa silti annoksen, koska on nälkä ja muutkin syövät täällä. Äidille asiasta kerrotaan vasta kuukausien päästä.

Tämä tarina herättää minussa paljon mietteitä. En voi itse päättää, missä poikani kavereittensa kanssa viettää aikaa. Se on nuorison oma asia. Kuitenkin pitäisi pystyä syömään turvallisesti, mutta minkäs teet. Eväät eivät tunnu myöskään vaihtoehtoiselta ratkaisulta, koska kaikkihan tietävät, ettei ne korvaa rasvaista grilliruokaa. Niin…ja silloin erottuisi taas joukosta.

Tällaiset jutut jäävät harmittamaan pitkään ja mieleeni pyörimään. Ratkaisun löytäminen on vaikeaa, koska yleensä vapaa-ajan vietto tapahtuu samalla seudulla. Ainoan valonpilkahduksen onneksi tuo se, että vasta-aineet ovat olleet kaikesta huolimatta negatiiviset.


2

Kun kolmetoista vuotta sitten kuulin lääkäriltä, että silloin 4-vuotiaalta tyttäreltäni Kaisalta oli löydetty keliakia, olin huojentunut. Ihanaa, se on vain keliakiaa!

Suhtaudun keliakiaan vieläkin samalla huojennuksella kuin vuosia sitten. Pienen lapsen kasvun pysähtymiselle kun olisi voinut löytyä monta muuta, paljon vakavampaa syytä. Vaikka keliakiakin on vakava sairaus, on sen kanssa voinut elää täysipainoista ja onnellista lapsiperheen elämää.

Meidän perheessämme keliakia on ollut erottamaton osa jokapäiväistä arkeamme jo vuosien ajan. Aina ei ole ollut helppoa, takapakkeja ja vastoinkäymisiä on koettu, mutta silti minusta tuntuu, että olen keliaakikkolapsen myötä oppinut paljon. 

Kauppakäynnit muuttuivat heti paljon haastavimmiksi, kun pienellä präntillä kirjoitettuja tuoteselosteita piti tutkia tarkasti. Päiväkodin ja myöhemmin koulun keittäjien kanssa on tullut yhdessä opeteltua sitä, miten tärkeää on huolehtia, että pieni lapsi saa hänelle tarkoitettua terveellistä ja oikeanlaista ruokaa. Matkoilla kielikäännöksetkään eivät ole aina taanneet, että lautasella olisi sitä mitä siinä väitetään olevan.

Olen oppinut, että keliakian kanssa täytyy olla tarkka, sitkeä, valpas, epäilevä, rohkea ja ärhäkkäkin. Pitää osata vaatia, mutta myös luottaa.

Haluan jakaa blogissamme niitä arjen murusia, joita meidän perheemme vastaan on tullut ja tulee vieläkin. Kukaan ei saada jäädä haastavan elämäntilanteen kanssa yksin. Siksi me bloggaajat olemme täällä, tukemassa teidän arkeanne. Tervetuloa mukaan!

 


Sivut