Olet täällä

Arjen murusia

Blogi lapsen keliakiasta ja perhe-elämästä
Anonymous (ei varmistettu)
6

Matkustimme vapuksi Itä-Suomeen kumpaankin lastemme mummolaan. Oli jotenkin hirveän hulvaton matka! Aava on tottunut matkustaja ja viihtyy kirjojen parissa hyvin. Aina toki matka sujuu paremmin, jos saa pelata vaikka Fruit ninjaa isin tabletilla... Oli jotenkin ihan vappufiilis, kun teimme matkaa koko vappuaattoillan. Haluaisin jakaa teille valokuvan, jossa Henrik ja Matilda tanssivat kunnon discojytää autotien reunassa ihan fiiliksissä, kun hetkeksi pysähdyimme jaloittelemaan. Pitäähän sitä nyt olla bileet vaikka keskellä tietä keskellä metsää lähellä iltayhdeksää! Pidän tuon kuvan kuitenkin perhealbumissa, mutta kuvitelkaa sellainen koko perheen onnellinen sokerihumala. Eikä muuten syöty autossa yhtään mitään koko tuon viiden tunnin aikana! Ainoastaan banaanit huoltoasemalla.

Vappupäivänä kokoonnuimme juhlimaan 60 vuotta täyttänyttä isääni. Oli upeaa saada yhteen vanhempani sekä siskoni perheineen. Vilinää riitti, kun kuusi 1‒11-vuotiasta serkusta tapasivat toisensa. Kävimme syömässä Savonlinnan Opetusravintola Paviljongissa vappubuffeen. Emme olleetkaan käyneet vielä seisovassa pöydässä Aavan diagnoosin jälkeen. Homma toimi ihan hyvin. Meille näytettiin kaikki ruuat, joissa on gluteenia, mutta pöydässä oli kyllä selkeästi merkittykin gluteenittomat tuotteet G-merkinnällä. Olen tosin kuullut, että jossain G-kirjaimella on merkitty tuotteet, jotka sisältävät gluteenia! Tarkkana saa siis olla ja kysyä kannattaa, pitää, aina! Aava sai oman leivän ja levitteen pöytään.

Jälkiruokapöydässä sain hetken pohtia, mitä laitan tytön lautaselle. Tarjolla oli hedelmäsalaattia, lakritsa- tai salmiakkiavanukkaan tyylistä (en muista nyt tarkasti), munkkeja ja marenkeja. Tarjoilija sanoi minulle, että vanukas on gluteeniton, mutta en uskonut, koska sen päällä oli lakupaloja. Munkkeja otettiin astiasta käsin, minkä jälkeen otettiin käsin marenkeja. Selkeä kontaminaation vaara! Pyysin Aavalle keittiöstä puhtaita marenkeja, ja hän sai sekä niitä että yllättäen myös suklaavaahtoa ja vaniljajäätelöä. Ja tietenkin Matilda, suuri suklaanystävä, tuli kateelliseksi! Ei ole reilua, että Aavalla on keliakia, hih.

Mummoloissa ulkoilimme vuoroin vesisateessa ja auringonpaisteessa. Lapset kiipeilivät puissa ja leikkipuiston välineissä sekä ulkoiluttivat toisen mummolan pian 15-vuotiaita koirarouvia. Aava touhusi kurahousuissaan hiekka- ja vesileikeissä hymy korvissa. Tapasimme rakkaita ystäviä sekä pelasimme Gang of Four -korttipeliä toisessa mummolassa ja toisessa herkuttelimme ihanilla iltapaloilla yömyöhään. Parhaita perinteitä!

Kuinka ihmeellistä, että kumpikin näistä ihanista pikkukoirista on yhä täällä! Cavalier täyttää heinäkuussa 15 vuotta ja villakoira syyskuussa. Jokainen kerta niiden kanssa voi olla viimeinen...

Kyllä ihmisen pitää aina välillä päästä kotiseudulleen vaikka se olisi kuinka kaukana. Silloin muistaa, kuka oikeasti on. On ihan erilaista kävellä tai autoilla kylissä ja kaupungeissa, joista lähes joka kulmassa on joku muisto lapsuudesta ja nuoruudesta kuin paikoissa, jotka näkee vain kiireisen aikuisen silmin. On mahtavaa  katsoa metsiä, rantoja, siltoja, rakennuksia, puiston penkkejä silmillä, jotka muistavat paikat lapsuudesta. Tärkeitä paikkoja, joissa on opeteltu elämää, seikkailtu, koettu, nähty. Kun niitä katsoo tuntuu kuin lukisi kirjaa tai katsoisi elokuvaa toista kertaa sellaisella ajatuksella, että tuo ei olekaan vaan pelkkä kivi, vaan minäpäs tiedän, että siinä on pienenä leikitty laivaa ja pallomerta ja sen päälle on kiivetty juttelemaan syvällisiä parhaan ystävän kanssa 15-vuotiaana... Sinulle pelkkä kivi, minulle lapsuus!

Lähdimme mummolasta paluumatkalle vapun jälkeisenä maanantaiaamuna. Matkustimme ensin Jyväskylään, jossa kävimme pitkästä aikaa kävelykadulla. Ehdimme asua Jyväskylässä 12 vuotta, mikä on pisin aika, minkä olen missään koskaan asunut. Vaikka Jyväskylän-silmäni eivät ole lapsen silmät, näkivät ne paljon tuttua ja kipeää kaipausta jo pienellä keskustakierroksellamme. Noiden vuosien aikana valmistuimme, saimme kolme lasta, ostimme ensimmäisen kotimme... Tuolla penkillä söimme kerran jäätelöä, kun serkut tulivat yllättäen viereen istumaan. Tuossa baarissa istuimme naapuruston äitiporukalla iltaa, tuolla otin Minnan kanssa tatuoinnin...

Kävimme syömässä Rossossa, joka on mielestäni loistava ravintola keliaakikolle. Hyvä palvelu, erinomainen ruokalista, varmasti puhdasta, gluteenitonta ruokaa sekä vielä se leikkipaikkakin. Jyväskeskuksen Rosso oli remontoitu viihtyisäksi ja valoisaksi, tykkäsimme!

Aava valitsi neljävuotiaan pettämättömällä maulla nakit ja ranskalaiset. Minä itse noudatan FODMAP-ruokavaliota, joten syön myös gluteenitonta lähes aina. (Tästä voin kirjoittaa joskus myöhemmin, mikäli teitä kiinnostaa.) Valitsin gluteenittoman pitsan, johon otin kanaa, sinihomejuustoa, mozzarellaa, ananasta ja BBQ-kastiketta. Oli kyllä hyvää! Ruokailun jälkeen kävimme parissa kaupassa ja jatkoimme sitten matkaa kotia kohti.

Suunnan blogit alkavat muodostua pikku hiljaa näköisekseen, kirjoittajiensa näköisiksi. Toivottavasti mahdollisimman moni gluteenitonta ruokavaliota noudattava on läheisineen löytänyt jo Suunnan ja nämä kolme blogia. Mitä haluaisitte blogeista lukea? Onko kivempi lukea pelkästä keliakiasta vai haluatteko kuulla enemmänkin kirjoittajien arjesta? En ehkä osaa kirjoittaa vain keliakiasta, koska se on vain pieni osa elämäämme. Kiinnostaisiko se kuitenkin enemmän kuin keliakian ympärillä oleva lapsiperhearki?

Kävin tänään ostamassa lapsille hellevaatteita, sillä olemme lähdössä piakkoin matkalle Espanjaan. Matkustaminen vähän hirvittää  gluteenittomuuden, minun vakavan pähkinäallergian ja yhä meitä kaikkia stressaavan Aavan vessainhon takia, mutta rohkeasti olemme lähdössä reissuun. Kirjoittelen teille sitten, miten matkamme sujui.

Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa, mitä meidän pikkuinen Aava Aavanen syö päivän aikana. Ei hän syö paljon, mutta ehkä olisi kiva nähdä, millaisia aterioita gluteeniton pikkuprinsessa syö yhden päivän aikana. Haastan samaan kuvapäivitykseen kaikki Suunnan blogien kirjoittajat sekä kaikki muutkin bloggaajat, jotka noudattavat gluteenitonta ruokavaliota! Yhden päivän gluteenittomat ateriat siis kuvina ja tekstinä kaikkien ihasteltavaksi! #gluteenittomatsafkat

Ps. Paljastan jotain itsestäni. Rakastan musta-valkoraitaa! Meidän lapsillakin on hirveästi sellaisia vaatteita, oikein naurattaa pyykkejä taitellessa, että näitä riittää. Pikkusiskoni hommasi minulle synttärilahjaksi täydelliset villasukat. Onnea on raidalliset villasukat ja pikkusisko, joka välittää. Kuva otettu mummolassa, jossa aika pysähtyy. Saa vain istua sohvalle ja odottaa, että kutsutaan pöytään. Onnea sekin!

Muuten, riitelin tänään uhmaavan Aavan kanssa ja nauratti itseänikin. Tätäkin on meidän arkemme:

Riita uhmaikäisen kanssa kaupan parkkipaikalla.
-Sinä et mene yksin!
-Menenpäs! Mä oon neljä!
-Et mene vaikka oisit 40!
-Kyllä menen neljäkymppisenä ilman äitiä!
-Et mene!
-No satavuotiaana menen ilman äitiä!
-No silloin saat mennä.

Tulkaahan rohkeasti mukaan keskusteluun! Mistä kirjoittaisimme Suunnan blogeihin? Mitä erityisesti haluaisitte lukea Arjen murusista?


3

 

Viimeinen kuukausi on menossa koululaisilla koulua ja sitten alkaa kauan odotettu kesäloma. Julius sai kesätöitä samasta työpaikasta, missä on ollut jo aikaisemminkin. Nyt hänelle on vain kaavailtu vähän vastuullisempia tehtäviä ja se tietysti jännittää. Työt alkavat onneksi vasta heinäkuun puolessa välissä, joten ensin on aikaa lomailla ja nauttia mopoilusta tuoreena kortinsaajana. 

 

Mopoilu onkin meillä nyt ollut viimeiset kuukaudet päivittäin polttavana aiheena. Ensimmäinen käytettynä ostettu mopo levisi heti kättelyssä ja se tietysti harmitti. Julius ehti vain yhtenä päivänä kortin saamisen jälkeen käymään mopolla koulussa ja toisena aamuna mopo meni niin pahasti rikki, että korjaaminen olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi. Onneksi mummu ymmärsi pojan surullisuuden mopon menetyksestä ja auttoi rahallisesti uuden hankkimisessa. 

 

Nyt meillä on ollut viikon verran pihassa uusi Generic Trigger​, sellainen enduromopo, jolla voi vaivatta ajella vaikka metsässä. Pääosin se tosin on Juliuksella ihan maantiekäytössä. Nyt mopolla pitäisi saada liikkua minne vaan ja koska vaan ja siitä on tullut vähän kädenvääntöä. No, eiköhän sitä vähitellen päästä yhteisymmärrykseen. Pojan ilo ja into mopoiluun on silti mahtavaa seurattavaa! :)

 

Tuleva kesätyökin on hieno juttu. Mua kuitenkin huolestuttaa, niinkuin aina aikaisempinakin kesinä, että kuinka työpaikkaruokailu sujuu. Jokaisena kesänä Julius on syönyt työpaikkaruokalassa ja ihan hyvin gluteeniton ruokavalio on onnistunut. Kuitenkin minua stressaa se, kun joka kesä siellä on eri keittäjä ja mietin, että kuinka hyvin homma on hänellä hallussa. Aina mietin, että olisiko sittenkin järkevintä kulkea omien eväiden kanssa. Toisaalta työpaikkaruokalaan meno on osa työpäivää ja koska valtaosa työväestä käy siellä syömässä, niin olisi tylsää poiketa kuviosta. 

 

Miksi olen niin huolestunut tällaisesta? Olisiko sopimatonta mennä etukäteen juttelemaan uuden keittiöihmisen kanssa gluteenittomasta ruokailusta? Taidan olla vähän ylihuolehtiva äiti…vai olenko? 


Anonymous (ei varmistettu)
2

Aava täytti viime viikolla neljä vuotta. Juhlia oli suunniteltu kuukausia. Täytekakku, joka on Barbien hame, sitä oli pyydetty kauan. Kolmen parhaan ystävän nimeä toisteltiin viikkokausia ja askarreltiin hyvissä ajoin kruununmuotoiset kutsukortit, joissa oli paljon prinsessatarroja sekä toive, että vieraat pukeutuvat prinsessoiksi, prinsseiksi, kuningattariksi ja kuninkaiksi.

Ostettiin vaaleanpunaisia ja -sinisiä pahveja sekä kimalletarroja, joista askarreltaisiin kruunuja. Matilda lupasi maalata pieniin poskiin kasvomaalauksia. Minä otin haasteen vastaan ja katsoin, että kaikki tarjottava kekseistä karkkeihin ja kakkuihin olisi varmasti gluteenitonta, että Aavan ei tarvitsisi omissa juhlissaan kuulla luentoa siitä, mitä hän saa maistaa ja mitä ei saa. Kaikkea saat ottaa, ota paljon!

Päädyin tekemään barbiekakun (uhh, olipa vaikeaa tehdä se hame) lisäksi vain kinderpiirakkaa. En enää muista, mitä ohjetta käytin, mutta ehkäpä sitä ensimmäistä, joka pomppasi googletettuani gluteenitonta kinderpiirakkaa. Oli kyllä aivan ihanaa ja syntisen epäterveellistä, suosittelen! Lisäksi tarjosimme nakki-kurkku-tomaatti-juusto-viinirypäle-ananastikkuja sekä erilaisia karkkeja, keksejä, sipsejä ja popcornia. Aikuisille tein kiireessä kinkkupiirakan vehnäjauhoista, koska tiesin, että Aava ei piirakkaa halua.

Vihdoin kellon viisarit näyttivät sitä, mitä oli aamusta asti odotettu, ja ystävät vanhempineen ja sisaruksineen täyttivät kotimme jännittyneellä puheensorinalla. Tytöt istuivat prinsessamekoissaan rinkiin, ja Aava pyöritti tyhjää pulloa. Se, keneen pullo osoitti, ojensi ensimmäisenä lahjansa. Pieniä rakkaita tupa täynnä, niin innoissaan kaikki. Ajattelin siinä kortteja ääneen lukiessani ja Aavaa auttaessani hänen löytäessään kääreistä ihania pienen prinsessan lahjoja, että on uskomatonta, miten rakkaita ystäviä olemme koko perhe löytäneet täältä, vaikka olemme asuneet Pirkanmaalla vasta alle vuoden.

Muutama ystäväni asuu samalla paikkakunnalla vanhempiensa, sisarustensa ja melkein kaikkien ystäviensä kanssa. Lasten syntymäpäiville kokoontuu koko suku juhlimaan pientä aarretta. Meillä ei ole eikä tule olemaan sellaisia juhlia koskaan. Lasten isovanhemmat asuvat Itä-Suomessa 370:n ja 400 kilometrin päässä. Lasten kummien luo on 325 km:ä, 240 km:ä, 180 km:ä ja 160 km:ä. Serkkuihin on välimatkaa 160 km:ä ja 180 km:ä. Ei ole järkevää, että sukulaiset ajavat tuntikausia synttäreille, kun kaikki eivät mahdu yöpymään. Juhlimme, kun tapaamme. Keski-Suomessa asuessamme saimme vielä nauttia serkkujen lähelläolosta, mutta nyt olemme täällä ihan yksin.

Ei, emme ole yksin. Olemme löytäneen jo nyt niin ihania ystäviä, että en olisi ikinä uskonut. Meille ystävät ovat aina olleet osa perhettä. Koen, että minulla on monta siskoa. Yksi oikea ja maailman rakkain sisko, ja hyvin monta itselleni adoptoimaa siskoa ympäri Suomen. Samoja kilometrimääriä etäisyyttä: 160, 165, 325, 375, 410. Niin tärkeitä siskoja Jyväskylässä, Kuortaneella, Rantasalmella, Savonlinnassa, Punkaharjulla ja nyt myös täällä, missä asumme. Heitä, joiden kanssa jatketaan siitä, mihin jäätiin viimeksi, kun tavattiin, kun meikit naamoilta me naurettiin. Heitä, joiden kanssa hihittelen Whatsappissa pitkin iltaa samalla, kun tyhjennän astianpesukonetta ja keitän puuroa ja saan mieheltä ja teiniltä ilmeitä, jotka tarkoittavat, että olen pahempi kännykkäni kanssa kuin yläkoululainen.

Viime viikolla halasin peräkkäisinä päivinä kolmea ystävääni, jotka kaikki halatessani alkoivat itkeä. Kaikki kävivät läpi vaikeaa tilannetta. Toissapäivänä sain samaan aikaan kaksi viestiä, joista toisessa ystävä sanoi, että me olemme hänen perheensä ja toisessa naapurissa asuva ystävä lähetti valokuvan, jossa sateenkaari kaarsi asuntomme ylle. Viestissä luki, että sateenkaaren päässä on aarre: naapurit. Upeita hetkiä, jotka eivät unohdu.

Elämän tarkoitus on rakastaa.

Ja juhlia, erityisesti syntymäpäiviä, erityisesti sitä ihmistä, joka on laulun ja juhlan arvoinen. Itse täytän 35 vuotta vappuaattona. Juhlin keski-ikäistymistä parhaalla mahdollisella tavalla: matkustamme koko serpentiinin- ja kuoharinsumuisen juhlaillan rakkaidemme luo Itä-Suomeen juhlimaan samana päivänä 60 vuotta täyttävää isääni.  Sulloudumme siis viideksi tunniksi autoon samaan aikaan, kun muut puhaltelevat ilmapalloja ja tanssivat. Se on onnellinen matka: vappuna saamme halata rakkaitamme, lasten kaikkia isovanhempia. Sitä ei tapahdu usein.

 


Sivut