Saimme serkkutytön Keski-Suomesta luoksemme kylään muutamaksi päiväksi. Aamulla leikimme naapurissa asuvien ystäviemme kanssa puistossa polttopalloa, väriä ja peiliä sekä ihana tyttöjoukkomme pyöräili innoissaan. Niin söpöjä nämä 4‒5-vuotiaat, kun hoksaavat, miten ajetaan ilman apupyöriä ja ovat taidostaan niin ylpeitä.

Iltapäivällä meille tuli kylään Henrikin kaveri veljensä ja äitinsä kanssa. Tällä kertaa oikaisin ja nostin pöytään kaikkea valmista, vaikka leipominen onkin intohimoni. Ensi kerralla sitten Minna leivon jotain ihanaa, vaikka suklaakakkua gluteenittomalla Digestive-keksipohjalla!

Niin mikäkö on epäreilua? Se, että Aavalla on keliakia. Ymmärrättehän, että aina ei vaan voi olla kaikille tarjolla ihan samanlaista, vaikka kuinka yritän. Tällä kertaa nyt oli vain erityisen epäreilua, että Aavalla on keliakia. Söimme välipalalla ensin raakapakasteena myytäviä sämpylöitä, Aava söi tattari-pellavasämpylän. Sämpylän jälkeen herkuteltiin jäätelöllä ja muffineilla. Gluteeniystävät, eli he, joille gluteeni käy, saivat pienen sitruunamuffinin, ja gluteeniton ystävämme Aava sai ison tuplasuklaa-cupcaken. Ymmärrän, että semmoinen on tosi epäreilua. Pieni sitruuna vai iso suklaa? No iso suklaa tietysti!

Mutta niin kuin Elina Ojala kirjoitti tässä blogissa, ei keliakia ole lapselle mikään juttu. Mieluummin voi keskittyä vaikka pandoihin. Tai niin kuin Aava ja serkkunsa A., vertaamaan kummalla on pidemmät hiukset. Onhan se nyt oikeasti tärkeämpää!