Olet täällä

Kriisikakkuja

Nuorten ja nälkäisten gluteeniton blogi
4

Keliakia on sosiaalinen sairaus. Hoidamme sitä jokaisen ruokailutilanteen yhteydessä, jokainen suupala vaikuttaa terveyteemme. Ruokailut ovat usein hyvin sosiaalisia tapahtumia. Ruoka on olennainen osa tätä tapahtumaa, mutta yhtä lailla tilanteeseen vaikuttaa seura, jossa ateria nautitaan. Ja seuran suhtautuminen keliaakikkoon vaikuttaa siihen, minkälaisena keliaakikko ruokailutilanteen kokee. Ainakin omalla kohdallani ystävieni suhtautuminen gluteenittomaan ruokavaliooni on vaikuttanut siihen, tuntuuko syöminen heidän seurassaan stressaavalta vai rennolta.

Suurin ahdistus keliakian kanssa on itselleni ollut julkisissa paikoissa syöminen, kuten esimerkiksi kouluissa ja nykyisin yliopiston ruokaloissa. Niissä paikoissa on usein hälinää ja ihmisillä on kiire saada ruokaa nopeasti, joten jonoissa ei voi hirveästi jäädä pohtimaan, saanko syödä tuota vai tuota. Pelkään välillä, että paniikissa otankin jotain kiellettyä, tai että keittiöhenkilökunta on merkinnyt tietoja väärin, eikä joku ruoka olekaan gluteenitonta. Ystävien läsnäolo kuitenkin rauhoittaa, ja välillä pyydän heitä katsomaan, onko joku tietty ruoka gluteenitonta, jos he ovat edelläni jonossa. He tietävät, kuinka tarkka minun pitää olla ja ymmärtävät sen.

   

   

 

 

 

 

 

Olen keskustellut keliakiasta ystävieni kanssa, ja he ovat suhtautuneet siihen positiivisesti. Pidän siitä, kun saan valistaa ihmisiä, ja koen heidän olevan kiinnostuneita asiasta. Kun olen mennyt kylään ystävieni luokse, minulle on aina ollut gluteenitonta tarjottavaa, oikeastaan usein kaikki herkut on tehty gluteenittomina. Se todella lämmittää mieltä ja arvostan sitä, että he ovat nähneet vaivaa. On niin helpottavaa syödä, kun voi tehdä sen turvallisin mielin. En ole kertaakaan ottanut omia eväitä mihinkään mukaan. Se on aika saavutus näiden seitsemän vuoden aikana! 

Kukaan ystävistäni ei ole koskaan arvostellut sitä, että syön välillä eri ruokaa kuin he. Kukaan ei ole tehnyt siitä ongelmaa. Minullekaan se ei ole ollut ongelma. Kerran yliopistossa jouduin syömään pelkästään perunaa ja salaattia, kun lihapullat oli merkitty virheellisesti gluteenittomiksi eikä siinä ruokalassa ollut muutakaan lihaa, mikä olisi sopinut minulle. Se harmitti hetken, mutta päätin tulla täyteen siitä, mitä lautaselleni sain. Ystäväni olivat kuitenkin todella pahoillaan puolestani, ja se harmitti minua vielä enemmän kuin pelkkä peruna ja salaati lautasellani. Usein juuri se, että muut ovat pahoillani puolestani harmittaa eniten, koska itse olen jo tottunut siihen, ettei kaikki mene aina suunnitelmien mukaan. En halua pilata ystävieni ruokahetkeä, vaikka tiedän, etteivät he ajattele asiaa sillä tavoin.

Ilahdun aina, kun gluteenittomuus on huomioitu. Yritän aina itsekin huomioida muiden sairaudet ja allergiat, koska tiedän, kuinka tärkeää se on. Minkälaisia kokemuksia muilla on ystävien ja läheisten suhtautumisesta keliakiaanne? Etenkin nuorilla voi olla siinä mielessä vaikeaa, että haluaa kuulua joukkoon, mutta keliakia pakottaa olemaan tietyllä tavalla erilainen. Itsestään on aina muistettava huolehtia, ja helpompaahan se on, kun on ympärillä ihmisiä, jotka suhtautuvat asiaan myönteisesti. Voimme aina kannustaa ystäviämme huomioimaan gluteenittomuuden kiittämällä siitä, että he valmistavat tarjottavat meillekin sopiviksi. Voimme aina valistaa ihmisiä hyvässä hengessä saadaksemme jotain hyvää syötävää :)     

Tunnisteet: 
ystävätruoka

Anonymous (ei varmistettu)
3

Suomalaisten suhde leipään on varmasti ainutlaatuinen.

Mistä on kyse?

Mikä tekee kasasta jauhoja, hiivaa ja nestettä niin ainutlaatuisen elementin, että siitä pitää toisinaan jopa väitellä? Mikä leivässä on, että se herättää niin suuret tunteet jokaisessa suomalaisessa?

Siihen minä en osaa vastata. Kuitenkin, kun tänä(kin) aamuna tein itselleni leivät aamupalaksi tunsin palaavani lapsuuden juurille. Vaikka omassa lapsuudessani aamupala koostui puurosta ja äidin tekemästä kiisselistä.

Leivän voitelemisessa on jotakin maagista. Erityisesti näin keliaakikon näkökulmasta silloin jos leipä ei hajoa tuhannen pirstaleiksi! Näkkileipä ei herätä samaa tunnetta, vaikka kyse on hyvin pitkälti samoista ainesosista.

Aina pitää olla leipää! Onhan kaapissa varmasti leipää? Onhan ostoslistassa leipää? Mitä jos leipä on loppunut kaupasta? Nämä kysymykset pyörivät monen mielessä ja kieleltä ulos.

Keliaakikkona kauppaan mennessä ei ole mitään takuuta, että sitä ”omaa” leipää kaupasta löytyy. Keliaakikolla on muutama leipälajike valittavana. Keliaakikon leiville on myös omat toimituspäivänsä. Juhlapyhiä varten leipä on pakko käydä ostamassa etukäteen, turha kuvitella että päivää ennen juhannusta on ainuttakaan leipää jäljellä.

 

Ehdin suurimman osan elämästäni syödä sitä ”tavallista” leipää. Harvoin pääsin havaitsemaan koostumuksessa muutoksia tai eroja edelliseen satsiin. Gluteenittomissa leivissä joka ammattileipomojen leivät ovat laadultaan vaihtelevia. Mikä (ehkä) hieman lohduttaa, kun itse yrittää saada tehtyä sen ”täydellisen” leivän kotileipomossa.

Olen leiponut kolmen vuoden aikana kymmeniä ja kymmeniä leipiä. Toisinaan olen onnistunut, toisinaan onnistunut täydellisesti, epäonnistunut ja epäonnistunut täydellisesti. Oli aika, jolloin osasi tehdä kuohkean kauraleivän näppituntumalla. Ohjetta en tietenkään kirjoittanut ylös, koska luulin näppituntuman pysyvän…

Sitten on kaiken maailman ”lisää vain hiiva ja vesi” – pakkaukset. Ihan kiva juttu, jos toimisivat. Identtisellä määrällä vettä yhdestä satsista tulee (liian) lillua, toisella kerralla liian jämäkkää, kolmannella kerralla vesi ei ole ollut tarpeeksi lämmintä ja hiiva jää potkimaan tyhjää.

Ota näistä sitten selvää.

Ilman leipää toki pärjää, mutta silti suomalaisessa perimässä (ja sisussa) on mukana se täydellisen leivän metsästys. Mutta miksi? Mikä siinä leivässä on muka niin perisuomalaista, ettei sitä voi jättää ostamatta tai tekemättä.

Toki joku tutkija on tämänkin selvittänyt, mutta aamiaisleipien vasta sulaessa vatsassani en jaksa lähteä asiaa tutkimaan sen syvemmin.

 

Mitä ajatuksia leipä teissä herättää? Leivotteko itse vai ostatteko valmiina? Kuinka usein teiltä on keliaakikkona kysytty: ”Etkö kaipaa ruisleipää?”


Anonymous (ei varmistettu)
0

Liikunta

Pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon, kauppareissut, portaat, vapaa-ajalla, huvikseni ja hyödyksi. Vasemmassa ranteessani on aktiivisuusmittari, joka kertoo miten laiska tai aktiivinen olen päivän aikana ollut. Minua se on ainakin auttanut liikuttamaan jalkojani, astumaan ulos raittiiseen ilmaan, kulkemaan metsäpolkujen kautta pururadalle ja katsomaan kameranlinssin kautta maailmaa.

Jos kamera ei ole mukana, niin sitten ranteessani kieppuu aktiivisuusmittarin lisäksi GPS-kello, joka mittaa matkan ja kaikki muut täysin oleelliset asiat. Olen hieman hifistelijä liikuntaharrastukseni suhteen; minulla on kahdet eri lenkkarit, takkeja ja housuja eri keleille, talveksi jalkaa solmin nastalenkkarit, niin ei tarvitse tasapainoharjoitella liukkaimmissakaan kohdissa ja paljon muuta varustetta.

Liikkuminen on myös mitä suurimmiten osa hyvinvointiani, jaksamista, rentoutumista ja energian purkamista. On ihanaa kun alle viisi minuuttia ulko-ovestani oli umpiluontoa, missä autojen äänet ovat tasainen virta, jonka lintujen laulu peittää alleen.

Liikkuminen on minulla luonnollinen tapa olla. Se on luonnollinen tapa hoitaa henkistä ja fyysistä vointia.

Tämä ei ole ollut minulle mikään automaatio, vaan olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka ovat ohjanneet liikunnasta minulle elämäntavan harrastuksen sijaan.

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen tulee minulle luonnostaan. Kuuntelen mitä ihmiset puhuvat, miten he puhuvat ja miksi he puhuvat niin kuin he puhuvat.

Luon ihmisten äänistä, eleistä ja nauruista tarinoita mieleeni. Painan ihmisistä pieniä yksityiskohtia aivoihini luikertelemaan ja sieltä ne ponnahtelevat rimpsuina mieleeni ja toisinaan paperille asti. Kirjoittaminen on harrastus, mutta luovuus on elintapa. Sitä ei voi kytkeä aivoista pois (ikävä kyllä ja onneksi!).

Tuntuu mahtipontiselta sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä romaania. Mutta niin minä teen eli, kirjoitan romaania! Täksi viikoksi hommat ovat keskeytyneet kesätyön aloituksen vuoksi, mutta projekti jatkuu heti huomenissa.

Ja oikeastaan se on jatkunut koko tämän viikon, jos totta puhutaan. Kirjoittaminen ei koskaan pakene aivoistani, aivan kuin keliakia ei pakene suolistostani.

Kirjoittaminen tuntuu toisinaan myös taakalta. Aivot pakenevat ties mihin kun niiden pitäisi olla tässä ja nyt. Mutta kirjoittaminen on auttanut minut selviämään monesta kivusta, oli kyse migreeneistä tai refluksista.

Aivoillani on kyky silmien sulkeutuessa paeta aivan muualle, toiseen maailmaan tai toisen ihmisen nahkoihin. On uskomatonta, miten omat pienet mitättömät aivot luovat yhdestä sanasta (tämän aikaisessa tekstissä johtosanana toimi kumisaapas) kokonaisen tarinan ja maailman.

Kirjoittaessa muistan, miksi rakastan aivojani, joita toisinaan niin paljon vihaan.

Olin ala-asteella (kyllä, minä olin ala-asteella kun siskoni poika on alakoulussa) jonossa ruokalaan, päälläni oli punaiset toppahousut ja harmaa paita. Muistan kuinka kerron, että kirjoitan kirjan, jossa Pikku Vampyyri, Rydiger, saa päättää pitääkö hän vampyyrin siipensä vai ei. No, en sitä ole kirjoittanut, mutta tuosta se minun kirjoittamiseni lähti.

Teini-ikäisenä kirjoittaminen alkoi ystäväni kanssa paperilla haaveilusta, mutta (kipu)vuosien varrella kirjoittaminen muutti muotoaan ja siitä tuli minulla yksi terapian ja itseilmaisun muoto, eikä pelkästään arjesta pakoa.

Nyt aikuisuuden varrella, se on osa minua. Sitä kuinka toimin, ajattelen ja arkeni järjestän.

Onnellisena on vaikea kirjoittaa, mutta on vaikeaa olla onnellinen ilman kirjoittamista… Onneksi voi paeta kameran kanssa tai ilman lenkkipolulla katsomaan kuinka askeleet kirittävät kohti tavoitteita.

 


Sivut