Olet täällä

Kriisikakkuja

Nuorten ja nälkäisten gluteeniton blogi
0

Heippa taas. Tänään mun postaus koskee yhtä mun unelmista, joka on täyttymässä, ja siihen liittyvistä mietteistä ruokavalioni suhteen. Aloitetaan nyt heti paljastamalla vähän taustoja tästä unelmasta ja mikä se edes mahtaa olla. Annan heti vinkin valokuvalla. No joko arvaatte? (kuva on ottamani edelliseltä reissulta)

Matkustus. Matka jonnekkin kauas. Vapaaehtoistyö ulkomailla. Nämä ovat aina kuuluneet mun unelmiini. Vihdoinkin kovan työn takaa ne toteutuvat. Nimittäin mä suuntaan vuoden päästä Amerikan mantereen yli Hawaille. Meidän perhe on aina käynyt paljon ulkomailla ja äidistä lähtien ollaan oltu kiinnostuneita matkailusta. Äiti on asunut mm. Ruotsissa hetken aikaa. (ei mitenkään rakastunut maahan tai ihmisiin niin tuli sitten koti-Suomeen.)  Olen haaveillut kyllä takaisin muutosta. Korjaan minun ensimmäisestä muutostani mihinkään koskaan. Sisaruksista avaan sen verran, että siskoni lähti ensimmäisen kerran ulkomaille yksin ollessaan 16 vuotias. (Meni töihin.) Sen jälkeen on kierrellyt siellä sun täällä, Austraaliassa, Hawailla, Saksassa. Meidän yhteisenä haaveena olisi mennä Taiwaniin tervehtimään mun veljeä, joka opiskelee siellä. Veli on ollut viime vuodet kova matkaaja. Se kaiketi lähti käyntiin vaihtovuodesta ja sen jälkeen sitä ei olekaan Suomessa nähty kuin töissä keräämässä rahaa seuraavaan matkaan tai lukemassa pääsykokeisiin.

Hawai tuli minulle matkakohteeksi oikeastaan heti mahdollisuuden tultua. Molemmat sisarukset kävivät siellä, sisko kahtena kesänä ja veli yhtenä. Siispä minäkin suuntaan sinne. Matkakohteena on leirikeskus, jossa teen vapaaehtoistyötä. Työtalkavat aikaisin aamusta ja päättyvät sitten hyvissä ajoin päivällä. 

Vähän fiilistä mun viime reissulta, kun olin mun lentopallo joukkoeen kanssa pelaamassa ja treenaamassa Italiassa Jouni Parkkalin luona. Mieletön reissu! Jos video ei näy niin klikkaa https://youtu.be/TTa5UQ5MbZA

Sitten kuitenkin itse huolenaiheeseen. Onko mulle siellä ruokaa? Paljon olen yrittänyt selvittää ruokailua, mutta vähän tuloksetta. Laitettiin viestiä leirikeskukseen ja kysyttiin onko gluteeniton/laktoositon ruokavalio toteutettavissa paikanpäällä. Vastaus oli mahdollisesti, he eivät voi taata ruokavaliota keskuksen puolesta. Minulle on täysin itsestään selvyys ettei reissu jää näkkileivän takia tekemättä. Mietittiin vaihtoehtoina jo postittamista. Näkkäri kun ei paljoa paina ja se riittää pidemmäksikin ajaksi. Suunnitelmissa on viipyä Hawailla 2-3 kuukautta. Kuitenkin uskon ruokakaupoissa olevan gluteenitonta leipää ja toivottavasti makaroonia. Jos ei niin siinä ei taida muu auttaa kuin lähettää Suomesta. Jokatapauksessa ensimmäisiksi viikoiksi täytyy ottaa omat tarvikkeet varmuudeksi.

Ilman leipää pärjään kyllä, mutta kuidun saanti täytyy sitten turvata jollakin kuitulisällä. Vitamiineja saan varmasti hedelmistä samoin hiilihydraatteja perunoista ja kalkkia, no kalkkitableteista jos ei muualta. Siinähän ne tärkeimmät taisi ollakin. Ainiin. Keskuksella on kuntosali, mutta mun treenaaminen ei ihan niin tavoitteellista ole, että minun tarvitsisi miettiä proteiinin saantia. Miten ennen on selvitty, kun kuulemma silloin oli paljon pienemmät valikoimat. Onko vaan otettu mukaan mitä tarjolla on? Lentokoneissa ruokailu sujuu, sillä äiti on saanut siellä aina omat ruuat. Mulle tämä on ensimmäinen matka uuden seuralaiseni keliakian kanssa. Saa nähdä miten selviän, onneksi on kotona jo kokemusta jonkin verran. Jos jollain on heittää hyviä vinkkejä matkalle lähtijälle/ selviytyjälle niin niitä otan avosylin vastaan! Kuvat on mun siskon ja veljen yhteiseltä Hawai reissulta.

Tunnisteet: 
matkailuruoka

Anonymous (ei varmistettu)
2

Keliakian liitännäissairauksia, eli sairauksia, joita esiintyy enemmän keliaakikoilla kuin muilla on muutamia. Yksi näistä on ongelmat kilpirauhasessa. Niin myös minulla.

Palataanpa ajassa taaksepäin muutamia vuosia. Oli kevät vuonna 2011. Elämäntilanteeni oli vakaa, mitään kovin stressaavaa ei ollut näköpiirissä, kun minuun iski yhtäkkiä paha unettomuus. Muutaman viikon kärvistelin, mutta mikään ei muuttunut. En yksinkertaisesti nukahtanut ja jos nukahdin joskus aamuyöstä, oli uni pinnallista ja katkeilevaa. Oli pakko mennä lääkäriin, olin erittäin loppu. En ymmärtänyt, mikä tähän oli syynä. Muistan vain, että koko lääkärin aula näytti usvaiselta ja pyöri silmissä, olin niin väsynyt. Lääkäri kyseli stressistä ja määräsi nukahtamislääkkeitä. Pakkohan se oli sellainen ottaa. Nukahtamislääke kuitenkin väsytti entisestään, eikä uni ollut normaalia. Ehkä niihin kestää tottua, mietin silloin.  En kuitenkaan jaksanut totutella, enkä halunnut jäädä koukkuun. Jossain vaiheessa tilanne sitten tasoittuikin ja nukuin monta kuukautta hyvin. Unettomuus jäi kuitenkin kaivelemaan mieleen, mistä ihmeestä se tuli?

Vuoden lopulla alkoi tulla muitakin outoja oireita. Hiukset katkeilivat, iho oli kuiva. Olin vaatekaupan sovituskopissa peilaamassa ja käänsin peiliä niin, että näin vaatteen takaosan. Samalla huomasin pitkien hiusteni karmean kunnon: Iso tukko keskeltä katkenneita. Käytän myös usein piilolinssejä ilman mitään ongelmia. Linssitkin alkoivat tuntumaan huonoilta ja silmien pinta halkeili kuivuuden vuoksi. Nukkumisongelmatkin tulivat takaisin ja paino alkoi salakavalasti nousta. Olin väsynyt.

Jossain vaiheessa pääsin käymään työterveydessä, joka määräsi laboratoriokokeita. Olo tuntui huonolta ja mielikin oli maassa. Mietin erilaisia sairauksia, jossain vaiheessa kuvittelin olevani jo masentunut. En osannut kuvailla, millä tapaa olo on huono. Se oli kuin iso vyyhti ja yksinkertaisesti tuntui, että mikään ei vain toimi!

Labratesteistä soitettiin kotiin: ”Kaikki on ihan viitteissä, ei tarvetta ottaa lisäkokeita! Pärjäile! Moi!” Tästä alkoi itsenäinen asioiden selvittely. Kaikki ei tosiaan ole ok. Pyysin saada verikokeiden tulokset itselle ja aloin selvitellä asiaa. Monet oireistani täsmäsivät kilpirauhasongelmiin. Arvot olivat juuri ja juuri viitteissä, mutta hetken selviteltyäni asiaa sainkin tietää, ettei ne missään nimessä ole hyvät. Kotikaupungissani kukaan ei ottanut oireita tai arvoja tosissaan, päätin etsiä apua muualta. Eräs päivä lähdinkin Helsinkiin  arvostetun endogrinologin vastaanotolle. Hän oli ensimmäinen, joka kuunteli ja alkoi hoitaa oireita arvojen orjallisen kyttäämisen sijasta.

Palasin kotiin odottavin mielin Thyroxin-reseptin kera. Nopeasti tilanne alkoikin muuttua. Kärsin edelleen satunnaisesti unettomuudesta, mutta muut oudot, selittämättömät oireet alkoivat kadota. Elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Muutaman kuukauden jälkeen tuntui kuitenkin, että oireet tulivat takaisin, arvotkin heittelehtivät. Lääkitystä jouduttiin säätämään, tämä voisi kestää kauan.

Keväällä 2014 olo tuntui vihdoin normaalilta. Lääkitys alkoi olla balanssissa ja oireet melko vähäiset. Labroissa käyn edelleen usein, noin neljän kuukauden välein, jonka jälkeen lääkitystä säädellään voinnin ja arvojen mukaan.  

Olen monesti miettinyt, miten jaksaisin, jos en olisi itse ollut aktiivinen. Jos en olisi lukenut netistä muiden kokemuksista ja suosituksista ja jos olisin vain luottanut sokeasti lääkäriin, joka puhui viitteissä olevista arvoista. En edes halua tietää.


4

Leipominen on ihanaa! Ja tiedättekö, sehän ei lopu keliakiaan. Jauhot vaan vaihdetaan gluteenittomiksi! Musta tuntuu ennemminkin siltä, että leipominen vain lisääntyy keliakian myötä. Tai ainakin niin mulle kävi. Kaupan tuotteet ovat joskus niin kalliita, ettei opiskelijoilla ja muilla vähävaraisilla ole niihin varaa. Se on ikävää, koska suurin osa gluteenittomista tuotteista on niin laadukkaita, että niitä popsisi mielellään päivittäin. Mutta itsetehdyt ovat yleensä vähintään yhtä hyviä!

Mistä sitten saada intoa leipomiseen, kun gluteenitonta leivontaa pidetään helposti hankalana ja haastavana. Sitä se välillä onkin, mutta onneksi voi itse valita, minkälaisia herkkuja tekee. Kannattaa aloittaa vaikka tutuista ja turvallisista mokkapaloista ja niistä edetä herkullisiin bebe-leivoksiin. Ja muistaa, että maku on tärkein! Ja kai se on tässäkin lajissa niin, että harjoitus tekee mestarin.

                                                    Hurahdin leipomiseen vuoden 2011 kevään aikana. Kävin silloin lukiota, ja meillä oli yhdellä äidinkielen kurssilla tehtävänä pitää vaikuttava puhe. Mietin aihetta, jonka kanssa voisin olla uskottava. Miten vaikuttaa kuulijoihin paremmin kuin puhumalla jostain, mihin on henkilökohtainen kosketus. Valitsin aiheekseni keliakian, ja sen, kuinka tietoutta keliakiasta pitäisi lisätä niiden ihmisten keskuudessa, jotka työkseen kohtaavat keliaakikoita, kuten ravintolahenkilökunta. Aineksia puheeseeni hain silloisista Keliakia-lehdistä, ja silloin ne todella iskivät tajuntaani! NE RUOKAKUVAT! Kaikki ne HERKUT, ja kun ne olivat vieläpä gluteenittomia. Päätin haluta itsekin osata tehdä sellaisia.

Niinpä ryhdyin toimeen. Tutkin reseptejä, kolusin läpi leivontablogeja ja sain luvan leipoa viikonloppuisin. Silloin perheessäni asui seitsemän ihmistä, joten maistajia löytyi. Pikkuhiljaa lauantain leivontahetkistä tuli mulle niin rakkaita, että se vakiintui tavaksi. Muut olivat silloin usein jäähallilla ja kuka missäkin menossa, joten sain rauhassa hääriä keittiössä.

Sitten takaraivossa alkoi jyskyttää ajatus herkkujen kuvaamisesta ja oman blogin perustamisesta. Kaikki, jotka leivoksiani söivät, kehuivat niitä, joten tunsin haluavani jakaa onnistumiset blogissa, jonka kautta muutkin voisivat innostua leipomisesta. Ja huomata ennen kaikkea se, ettei gluteeniton leivonta ole missään määrin mahdotonta. Rehellisesti sanottuna, vihasin yläasteella kotitaloustunteja enkä ole edelleenkään mikään "hyvä vaimo -tyyppi", mitä tulee ruuanlaittoon, mutta leipomisessa kehityin, kun vain tein sitä.

Perustin leivontablogin vuoden 2012 alussa. Se oli uudenvuodenlupaukseni, yksi unelmistani, jonka tahdoin toteuttaa. Ja se oli vain musta kiinni. Nimeksi annoin Tää toimii!, koska koen sen innostavana ja hauskana nimenä siinä mielessä, että homma toimii myös gluteenittomasti. Olin ihan super-innoissani koko vuoden ajan, ja seuraavankin vuoden postailin ahkeraan. Mutta sitten tahti hiipui. Muut asiat rupesivat viemään aikaani, ja kun vuoden 2013 syksyllä muutin pois äitini ja sisarusteni luota, syöjät vähenivät niin, etten enää juurikaan leiponut. Aina, kun menin käymään kotona, sain kuitenkin tehdä herkkuja oikein urakalla. Ja saan edelleenkin. Leivontablogini ei valitettavasti ole enää kovin aktiivinen, mutta kaikki ihanat reseptit kuvineen ovat siellä hyvässä tallessa.

Jos leipominen yhtään edes ajatuksen tasolla houkuttaa, niin suosittelen kokeilemaan. Mutta leipomukset sitten myös koukuttavat aikalailla. Olen varoittanut ;) Mutta siis tarttukaa rohkeasti kaulimiin ja vuokiin, elämä on hyvää, kun se on herkullista. Yritän itsekin aktivoitua, sillä tahtoisin kovasti syödä taas välillä leipää iltapalaksi. Eikä ole hyvä menettää taitoa, jonka suun makiaksi panemalla on opetellut ;)

Ihanaa viikkoa, ja ihania leivontahetkiä kaikille! Älkää luovuttako, jos ihanan porkkanakakun tuoksun sijaan keittiössä lemuaisikin kärvähtänyt korppu, kyllä se siitä! Hyvää kannattaa odottaa (mutta ei niin kauan, että se palaa pohjaan).

T. Nora


Sivut