Olet täällä

Anonymous (ei varmistettu)
0

Hyvää keliakiviikkoa kaikille! Toivottavasti se tuo viimein syksyn vilpoisat tuulet mukanaan ja puhaltaa pois kesän viimeiset rippeet.

Tämän vuoden keliakiaviikon teemana on tunteet; nuo pienet ja suuret aivojen kemialliset hypähdykset, ailahtelut ja tasaantumiset, jotka ohjaavat jokaisena päivänä meidän toimintaamme.

Ihmisen perustunteet ovat ilo, pelko, viha ja suru. Me kaikki koemme nämä tunteet elämämme aikana, toisinaan (ja pahimmillaan) elämä ryöpyttää meidät nämä tunteet lävitse muutamissa tunneissa. Sekä niiden variaatiot.

Kun sain tietää keliakiaviikon teeman mieleeni putkahti nopeasti näiden tunteiden kiertokulku, tietenkin liittyen kolme vuotta sitten diagnosoituun keliakiaan. Hullulta tuntuu, että siitä on niin paljon aikaa ja samalla vähän.

Ja vielä tänään pohdin erilaisia teelaatuja katsellessani; ”Voiko keliaakikko käyttää teetä, jossa on ruiskukkaa?” Tämän sairauden kanssa kysymykset eivät lopu kesken. Onneksi on niitä ihmisiä joilla on vastaukset!

Mutta nyt asiaan. Keliakia ja sen sairastaminen aiheuttaa monenlaisia ajatuksia ja mietteitä. Itse purin omia tuntojani jonkin aikaa sitten näiden viiden perustunteen kautta:

Olen iloinen, että sain diagnoosin, vaikka jouduin sen taistelemaan. Yksi perussairaus tekee minusta vähemmän sairaan, en enää joudu sinnittelemään elintilasta jatkuvien kipujen kanssa. Olen iloinen koska tiedän, että jokainen suupala jonka syön tekee hyvää elimistölleni kakkosaivoille eli suolistolleni. Nyt minun ei tarvitse pelätä että oireeni olivat vain mielikuvitustani. Tuntemus siitä, mitä elmistössäni tapahtuu olikin aivan totta.

Silti pelkään, milloin tapahtuu ensimmäinen kontaminaatio. Kuinka pahat oireet ovat? Missä olen tuolloin? Miten kauan oireet kestävät? Saanko koskaan selville mistä oireet tulivat vai joudunko arvuuttelemaan asiaa aikojen saattojen lävitst? Sairastunko tulevaisuudessa keliakian liittännäissairauksiin. Pelkään, etten koskaan uskalla syödä ulkona kontaminaation pelossa. Pelkään, että keliakia vaikuttaa liikaa sosiaalisiin suhteisiin.

Toisinaan vihaan keliakiaa. Miksi minä? Miksi juuri minulla on tämä sairaus? Miksi juuri minä joudun lukemaan jokaisen ostamani tuotteen selostukset? Miksi juuri minulta viedään ruokavaliokorvaus pois ja toiset saavat sen pitää?

Suru tulee sairauden loputtumuudesta. Sen on elinikäinen kumppanuus, jota en valinnut. Se valitsi minut. Toisinaan tuntuu, että minut on pakko naitettu kumppaniin jota en tunne tai halua tuntea. Olen surullinen, että olen antanut omien pelkojeni haitata syömistäni niin kauan. Olen surullinen, että olen laiminlyönyt ihmissuhteita koska niihin liittyy niin vahvasti suomalainen ruokakulttuuri. Olen surullinen, koska joudun uudestaan ja uudestaan selittämään mitä keliakia on, ja miksi sen kanssa täytyy olla niin sairaan tarkka.

Silti palaan iloisuuteen. Keliakia on pakottanut minut pohtimaan sitä mitä laitan suuhuni. Se on pakottanut minut sanomaan hyvästit niin monelle epäterveelliselle ruualle, jotka tuhosivat elimistöäni armottomasti. Olen iloinen, että moni ympärilläni on rohkaistunut kokeilemaan gluteenitonta ruokavaliota ja huomannut sen parantavan heidän oloaan ja terveyttään. En vaihtaisi keliakiaa pois, en edes ottaisi kenties tulevaisuudessa kehitettävää pilleriä, jolla gluteenia voisi syödä ”turvallisesti” keliaakikon suolistolla.

Palaan myös iloisuuteen, että jaksoin taistella itselleni varmuuden sairaudesta jonka tiesin lymyävän elimistössäni ja sen kautta sain lopulta niin paljon hyviä asioita elämääni.

 

Lisää uusi kommentti