Olet täällä
Pahoittelen pientä hiljaiseloani blogin puolella. Keliakiaviikon teemana on juurikin tällä hetkellä: Lupa tuntea. Voin näin alkuun luvata, että olen tuntenut tänä kesänä, ja paljon! Olen tuntenut keliakian kanssa ja ilman. Mennyt kesä on osoittanut, miten elämä meitä parhaimmillaan ja pahimmillaan heittelee. Miten kaikki voi muuttua hetkessä ja miten syvimmässäkin suossa tarpoessa voi samalla nähdä ja kokea jotain hyvää ja kaunista.
Menetin isäni pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen syövälle kesäkuun lopulla. Seistessäni pois nukkuneen isäni sängyn vieressä saattohoitokodissa, tunsin vatsassani ensimmäiset potkut. Potkut kuuluvat esikoisellemme, jonka laskettu aika on marraskuun lopulla, jos kaikki menee hyvin.
Ensimmäisessä neuvolassa huhtikuussa puhuimme jonkin verran keliakiastani. Kerroin, ettei se ole enää kovinkaan uusi juttu minulle, olenhan ollut keliaakikko jo melkeinpä 20 vuotta. Tämän enempää ei ole asiaan palattu, mutta toki se joskus mietityttää. Saanko tarpeeksi kuitua raskausaikana? Saako lapseni kohtuun kaiken tarvittavan, vaikka viljat ovatkin pois ruokavaliostani? Tuleeko lapsellenikin keliakia ja jos tulee, milloin se hänelle puhkeaa? Toisaalta raskauden aikana on ollut paljon muitakin huolia, joten nämä huolet ovat kuuluneet niihin huolista pienimpiin.
Keliakiaan liittyy valtavasti tunteita. Kun itselläni todettiin keliakia vuonna 1996, se ei todellakaan ollut yhtä tunnettu kuin mitä se nykyään on. Tunsin olevani sairauteni kanssa melko yksin. En olisi halunnut erottua joukosta ruuan takia, mutta erotuin silti tahtomattani aina. Ruokaani tuijoteltiin ja sitä kauhisteltiin. Tunsin monesti häpeää tai jopa surua, etten voinut syödä yhtä huolettomasti kuin muut.
Aikuisiällä ja keliakiatietouden yleistyessä olen päässyt eroon ruokavaliooni liittyvästä häpeän ja surun tunteistani. Vaikka nykyisinkin sitä joskus harmittelee, niin tunteet ovat muuttaneet muotoaan. Keliakia on osa minua. On ihanaa, jos kyläillessä minuakin on muistettu ja hankittu vaikkapa gluteenittomia keksejä. Mutta ei se maailmanloppu ei ole, vaikka joisinkin pelkkää kahvia. En halua edelleenkään tehdä suurta numeroa ruokavaliostani, enkä siksi halua muidenkaan sitä tekevän.
Raskausaikana syömisen tärkeys on korostunut ja olenkin huomannut, kuinka tärkeää on syödä pieniä annoksia useasti. Verensokerin heilahtelujen vuoksi kannankin usein mukanani pientä evästä, aina kun sitä gluteenitonta vain ei ole saatavilla.
Totesin aikaisemmin, ettei gluteenittoman ruoan puuttuminen tai unohtuminen ole minulle maailmanloppu. Nyt kun mietin tarkemmin, se saattaisi tässä tunteiden vuoristoradassa sitä ollakin. Ainakin sinne marraskuun loppuun saakka!
Mukavaa ja pirteää keliakiaviikkoa ja syksyn alkua kaikille! Muistetaan nauttia joka hetkestä! Muistetaan tuntea ja välittää!
Terveisin, Niina
Kommentit
Sivut
Lisää uusi kommentti