Olet täällä

Viljapellon havinaa

Blogi gluteenittomasta elämästä
0

Muutama vuosi sitten asuin vuodenpäivät Oslossa Norjassa, ja menetin sydämeni tälle kuvankauniille vuonojen ja vuorien peittämälle maalle! Haikeana muistelen tuota aikaa, ja vaikka nyt olenkin asettunut Suomeen, niin ehkä joku päivä palaan vielä til mitt kjære Norge!

Itse muuttoa en sinänsä koskaan pelännyt, sillä olin jo ehtinyt muodostamaan laajan tukiverkoston Norjaan, johon luonnollisesti kuului nykyinen sulhaseni, ja kieltäkin osasin jo sujuvahkosti puhua. Minua jännitti ainoastaan yksi asia: miten pärjään keliakiani kanssa Norjassa?

Olin jo aiemmin kiinnittänyt huomioita siihen, ettei tuotevalikoima ollut ihan yhtä laaja Norjassa kuin Suomessa. Jos Suomessa suurimmissa marketeissa on suurin piirtein seinällisen verran gluteenittomia tuotteita, niin Norjassa gluteeniton hylly vastaa suurin piirtein kasvipohjaisten maitotuotteiden hyllyn kokoa Suomessa. Lisäksi tuotteet löytyivät lähinnä pakkasen puolelta, tuoretta leipää löytyi vain yhtä sorttia. Tietysti valikoima vaihtelee kohdemaan kulttuurin mukaan: siinä missä Kanadassa ei löytynyt ollenkaan gluteenitonta leipää, hodari- ja hampurilaissämpylöitä ja amerikkalaisia ”pancakeseja” löytyi vaikka millä mitalla gluteenittomina. Samalla tavalla Italiassa saa esimerkiksi gluteenitonta pastaa ja Norjassa gluteenittomia tortillakuoria.

Kyllä vain, tortillakuoria. Tämä oli varmastikin ensimmäinen kulttuurisokki, minkä Norjassa koin: norjalaiset rakastavat tacoja ja tortilloja. Tacot vastaavat Norjassa pitsaa Suomessa: niitä syödään aina perjantaisin (vaikkakin sulhaseni perhe poikkeaa muista norjalaisista tässä suhteessa: he syövät tortilloja aina lauantaisin), jolloin tacohyllyt ammottavat tyhjyyttään iltaisin. Tacojen vaihtoehtona voi mahdollisesti syödä Norjan toista kansallisherkkua, Grandiosa-pakastepitsaa (jota tietysti saa myös gluteenittomana)!

Toki norjalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu muutakin kuin tacoja ja Grandiosaa, mutta palaan tähän yksityiskohtaisemmin myöhemmin. Edellisessä blogitekstissä kirjoitettiin ravintoloiden gluteenittomuudesta Suomessa, ja tilanne Norjassa vaikuttaa hyvinkin samantapaiselta. Monissa, vaikkakaan ei kaikissa, ravintoloissa saa pyydettäessä esim. gluteenitonta pitsaa, ja G-merkintä saattaa olla myös menussa. En tähänkään kuitenkaan luottaisi liikaa, sillä myös Norjassa gluteenittomuus on nostanut suosiotaan ”muotidieettinä”, jolloin G-merkinnätkin tarkoittavat lähinnä ”periaatteessa gluteeniton mutta kontaminaatio vehnän kanssa mahdollinen”. Täysin gluteenittomia ravintoloita en Oslosta ole löytänyt, vaikkakin täytyy myöntää, että harvemmin sitä ulkona tuli syötyä. Tämä ei nimittäin todellakaan ole Norjassa mitään halpaa lystiä.

Gluteenitonta arkea Norjassa helpotti erityisesti se, että keliakia ei sielläkään ole mikään tuiki tuntematon sairaus. En muista kertaakaan kenenkään kysyneen minulta, että mikä on keliakia. Arjen sujuvuuteen vaikutti tietysti myös se, että sulhaseni siirtyi täysin gluteenittomaan ruokavalioon, kun muutimme yhteen. Hänellä ei ole keliakiaa, mutta kuulemma hänen yleisvointinsa on parantunut gluteenittoman ruokavalion myötä. Tosin sen verran hän rakastaa makeaa, ettei voi vastustaa satunnaista viineriä. Minä syön samanaikaisesti herkullisia gluteenittomia Sarah Bernard -leivoksia!


0
Minä en käy pizzerioissa enkä tilaa pizzaa. Piste. En nimittäin luota siihen, että vehnäjauhopölyä pöllyävässä ympäristössä saisin puhtaan, gluteenittoman pizzan. Seisoviin pöytiin suhtaudun skeptisesti, jos niissä on jotain gluteenia sisältävää ruokalajia. Esimerkiksi makaroni-pahuksilla on paha tapa lennellä ympäriinsä. Kävin hyvän keskustelun työpaikkani ruokalassa. Emäntä oli tehnyt päätöksen, että jos tarjolla on gluteeni(vehnä)pastaa ja jotain kastiketta, niin hän jatkossa antaa sekä lisäkkeen, että kastikkeen keittiöstä, koska ”välillä siellä kastikkeesta löytyy makaronia tai makaronikauha on kastikkeessa”.  Viisas emäntä! Mites teidän muiden lounasruokalat? Onko kaikki kunnossa? Samoin lähin Citymarkettini toimii upeasti. Siellä on aivan mahtava salaattipiste. Kaikkea herkullista lisäkettä tarjolla salaattipohjaan. Kun tilaa gluteenittoman salaatin, niin työntekijä menee tekemään salaatin takahuoneeseen puhtaaseen tilaan, jossa on kontaminoitumattomia/avaamattomia aineksia. Myös patongin saa pienellä odottelulla.

Talviloman huipennus on ollut syödä lounas ravintolassa, jossa ei ole IKINÄ käsitelty gluteenia. Kiitos ja nam! Oli pakko käydä niin usein kuin nyt lomalla lounasaikaan pääsi ja vetästä kunnon hiilihydraattikooma ottamalla alkupalasalaatin kanssa leipää ja levitettä, pastaa lounaaksi ja jälkiruuaksi suklaasuihkulähteeseen itse dipattuja vaahtokarkkeja.  Tunsi olonsa aivan tavalliseksi. Kaikki oli turvallista ja ihanaa. Tämän kirjoituksen kuvat ovat kyseisestä ravintolasta nimeltä NFD.

Miksei se aina voisi olla näin helppoa? Olisiko niin vaikeaa ravintoloissa henkilökunnan tietää, mitä keliakia on ja mitä tarkkuutta se vaatii. Olisiko se niin vaikeaa laittaa leivät ja levitteet ja ottimet ja muut hiukan erikseen ja katsoa, millä pannulla mitäkin paistetaan. Ja tosiaan jos jossain on G, niin sen pitäisi olla selvä, että sen voi turvallisesti keliaakikko nauttia. Tällä hetkellä itse suhtaudun G merkintään niin, että jotain on yritetty, mutta silti pitää vielä kysyä. Esimerkiksi juuri leipomot, joissa leivokset ja kakut on G merkinnällä. Sitten kun kysyn, niin kerrotaan esimerkiksi, että gluteenittomat leivotaan yhtenä päivänä viikossa ennen kuin muita leivotaan. Anteeksi mutta tämä ei riitä. Jauhopölyä leipomossa on varmasti aika paljon ja mites uunit sitten. Eikö ne ole kiertoilmauuneja? Ovatko ne puhtaita? Kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole hyviä vastauksia. Tai ei ainakaan varmoja vastauksia.

Ja me keliaakikot niin ansaitsemme turvallisen ulkona syömisen. Itsellä on mennyt vuosien varrella hiukan usko ravintoloiden osaamiseen. Voiko ihan oikeasti syödä ulkona turvallisesti?
 
Seuraavassa kirjoituksessa käsittelen ulkomaan matkailua ja kerron omista selviytymisstrategioistani.

 

 

0

Miten itselläsi todettiin keliakia? Keliakian oireet voivat olla niin monimuotoiset, että varmasti meillä kaikilla on ihan omanlaisensa tarina siitä, miten keliakiadiagnoosiin päädyttiin. Omalla kohdallani tämä tapahtui sattumien ja pienten mutkien kautta.

Selvittelyt alkoivat siitä, kun 17-vuotiaana olin menossa aivan tavalliseen kouluterveydenhuollon tarkastukseen. Äitini sitten oli ilmeisesti jo jonkin aikaa miettinyt sitä, kuinka vähäveriseltä näytin. Hän sanoi, että minun kannattaisi pyytää terveydenhoitajaa mittaamaan samalla hemoglobiiniarvoni. Eipä äiti tuolla hetkellä tiennyt, mihin tämä kehotus sitten lopulta johti.

No terveydenhoitaja sitten mittasi hemoglobiinin (itse asiassa useaan otteeseen, sillä hän ei ollut uskoa arvoa todeksi), ja tuloksena oli 71. Hoitaja pudisteli päätään ja ihmetteli, miten voin seistä siinä hänen edessään tällä hemoglobiiniarvolla, kun normaali arvo minulle olisi 130. Kaiketi muutos oli tapahtunut niin hitaasti, että kehoni oli tähän arvoon tottunut. Tästä tietysti seurasi lisäselvittelyjen vyyhti, jolloin kaikki verenvuotohäiriöt yms. testattiin. Tuosta ajasta muistan lähinnä sen, miten olo oli kuin neulatyynyllä: testit otettiin vielä aina vasemman käden ”kauniista suonesta”, vaikka kuinka pyysin, että yrittäkää jotenkin ottaa välillä oikeasta kädestä.

Erään kerran lääkäri sitten heitti ilmoille keliakian mahdollisuuden. Ensimmäisen kerran kuullessani tämän naurahdin ja totesin ”No ei minulla kyllä keliakiaa ole. Kenelläkään suvussa ei ole keliakiaa, ja minähän olen syönyt vehnätuotteita koko ikäni”.

Paitsi että keliakiahan se sitten paljastui syyksi alhaiseen hemoglobiiniarvooni. Yllättäen diagnoosi ei tullut minulle sokkina. Lähinnä ajattelin, että ”vai niin, ruvetaanpa sitten sen mukaan elämään”. Asenteeni johtui varmasti osin siitä, että molemmat sisareni olivat koko ikänsä olleet allergikkoja, toinen vähän allerginen kaikelle ja toinen vakavasti kananmunalle. Sinänsä uusi ruokavaliorajoite perheeseen ei tullut siis järkytyksenä. Nähtyäni, miten he selvisivät arjesta, osoitti minulle, että minäkin pystyn ruokavaliorajoitteen kanssa elämään.

Ennen keliakiadiagnoosia muistan ajatelleeni, ettei minussa ollut mitään vikaa, että voin aivan hyvin. Näin jälkikäteen ajateltuna en todellakaan voinut hyvin. Olin todella puhditon ja vaisu enkä oikein koskaan jaksanut lähteä mihinkään. Nämä kaikki piirteet korostuivat teini-iässä, jolloin tautikin oli jo varmaan kehittynyt pahaksi. Tässä mielessä voisin jopa sanoa, että vaikka omaan keliakiaan liittyy paljon henkisiä haasteita, keliakiadiagnoosi on parasta, mitä minulle terveyden ja hyvinvoinnin kannalta on tapahtunut.


Sivut