Olet täällä

Viljapellon havinaa

Blogi gluteenittomasta elämästä
Anonymous (ei varmistettu)
0

Sumuisena lauantaina hurskastelua tummapaahtoisen kahvin sekä gluteenittomien kaura-porkkanasämpylöiden kanssa.

Hiljattain kohuttiin Germanwingsin lentokoneen Airbus A320 kauhistuttavasta turmasta. Ilmeisen heikkohermoinen perämies ohjasi todennäköisesti tahallaan koneen päin vuorenseinämää Alpeilla. Uutisointi kertoo myös, että perämiehellä olisi ollut lapsesta asti intohimoinen, jopa pakkomielteinen suhtautuminen Alppeihin. Sekä sen kertovat myös, että äijä oli uhonnut tyttöystäväleen että tekee vielä jotakin joka muuttaa järjestelmän, ja jonka jälkeen ihmiset muistavat hänet.

Tiedättekö mikä minulla taitaa jäädä tästä turmasta parhaiten mieleen? Ei suinkaan Andreas Lubitz, vaan joidenkin ihmisten vääristynyt suhtautuminen kanssaeläjiin.Turmassa kuoli 150 ihmistä...150 isää, äitiä, lasta, rakasta puolisoa, tärkeitä isovanhempia, arvokkaita ihmisiä. Ihmetyksekseni olen somessa lukenut, kuinka jotkut ovat kertoneet miettivänsä kyyneleet poskia pitkin valuen sitä hirveää vääryyttä joka kohtasi niitä viittä kulkukoiraa jotka oli koneessa, niitä lennätettiin Espanjasta Saksaan uusiin adoptiokoteihinsa. Kuinka upea elämä näitä hylättyjä ja kaltoinkohdeltuja koiria odottikaan, ja kuinka hirveä vääryys tapahtui kun se niiltä riistettiin! Ja miten julmia ihmiset ovat kun meuhkaavat vain siitä perämiehestä ja kuolleista ihmisistä, eikö kukaan välitä koirista?

Tälläiset suolaisten kyynelten tahraamat päivitykset hauva-paroista sai mut taas ihmettelemään teollistumisen, tai no sanotaan nyky-yhteiskunnasta puuttuvan yhteisöllisyyden vaikutuksia ihmisten mieliin. Yhteisöllisyyttä ei kaupunkialueilla nuoren aikuisen kesken taida kovin paljoa olla muualla kuin internetin syövereissä. Missä kohtaa kävi niin, että toisista ihmisistä välittäminen, empatia ja kanssaeläminen vaihtui kiireeseen ja sen myötä helpompien aiheiden käsittelyyn?

Ne koirat eivät takuulla (ilmeisesti ruumassa) ruumassa matkustaessaan odottaneet innolla uutta elämäänsä. Ei ne koneen pudotessa tajunneet, että nyt kaikki odotus menee hukkaan ja kurja elämä saa kurjan lopun. Todennäköisenä silti pidän, että ne kyllä tiesivät muista matkustajista poiketen jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole nyt kohdallaan, vaara uhkaa. Koiran aivokuori on erilainen kuin ihmisellä, koira ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan samalla tavalla asioita kuin ihminen...Sen maailman käsitys on erilainen.

Silti katsotaan aiheellisemmaksi pitää kovaa melua enkelikoirista joiden piti sulostuttaa jonkun adoptioperheen eläää toisella puolella Eurooppaa kuin ottaa selvää että onko tarpeellista ja voidaanko tarjota apua menehtyneiden omaisille.

Onko tosiaan niin, että jos aihe on vaikea (150 menehtynyttä, se on oikeasti hurja asia kun alkaa miettimään tarkemmin) niin keskitytään siihen aiheesta helpoimpaan yksityiskohtaan ja volistaan siitä sitten antaumuksella? Olin teini-iässä kun Estonian hirvittävä turma tapahtui. 28.9.1994, Suomen lahdella oli pimeä ja myrskyinen yö. M/S Estonia purjehti 14 solmun nopeudella kovassa tuulessa ja hurjassa aallokossa Tallinasta Tukholmaa, kun keulavisiirin lukot repesivät kovassa merenkäynnissä Utön edustalla. Paatti haukkasi sitten ihan huolella vettä sisuksiinsa, kallistui ja alkoi uppoamaan vauhdilla perä edellä. Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, meri vei veronsa joten heistä menehtyi 852 ihmistä. Tämä nähtiin heti aamulla Huomenta Suomen uutisissa, ja kouluun mentiin sekavin tuntein; pelotti, ei oikein tiedetty miten käsitellä sitä että meidän lähellä, sillä samalla merellä jonka rannalla asuttiin, siellä upposi iso matkustaja-autolautta ja ihmisiä kuoli enemmän mitä meidän koulussa oli oppilaita.

Muistan vieläkin kuinka oltiin sekavin tuntein ja tukka pystyssä englannin tunnilla (sattui kai olemaan päivän ensimmäinen tunti), ja opetuksen sijaan opettaja aloitti keskustelun tästä kamalasta turmasta. Pari oppilasta oli niin järkyttyneitä että alkoivat itkemään. Saatiin ensimmäinen oppitunti suuronnettomuuksien kohtaamisesta tunnetasolla.

Sanotaan, että somen avulla suomalaisista on tullut sosiaalisempia ja avoimempia. Mutta onko nyt käynyt niin, että some on antanut mutta myös ottanut? Onko käynyt niin, että takerrutaan julkaistuihin kuviin ja ajatuksiin ja luodaan ryhmiä jotka ovat luovat mielikuvia niin surraan niiden loppumista katkerasti. Ja koska ei (vieläkään) tarvitse näyttää todellisia tunteitaan elävässä elämässä niin tunteet purkautuvat vähän erikoisella tavalla? Kun ei tarvitse enää kohdata ihmisiä vaan katsellaan kuvia ja jutellaan niiden kuvien kanssa niin ne menettävät todellisuusaspektinsa ja tuntevista, ihanan vivahteikkaista, elävistä naisista ja miehistä tuleekin vain hahmoja.

Tämä ajattelumalli on levinnyt (tai ehkä aina ollut?) myös jotain mystistä sairautta sairastavia kohtaan. Koetaan jopa sääliä niitä hahmoja kohtaan jotka eivät voi syödä ja juoda kuten normaalit henkilöt, koetaan ehkä jopa kiusalliseksi huomioida näiden hahmojen tarpeita kutsuilla tai vaikka työelämässä. Helpommalla pääsee kun ei kutsu ollenkaan tai keittää kutsuilla sen verran kahvia että se tyyppi joka ei voi syödä normaalisti saa jotain nokkansa eteen. Liian hankalaa miettiä vaihtoehtoisia tarjottavia, miksei se nyt voi olla kuten muutkin ihmiset?

Asun kahden paimenkoiran kanssa yksin paikassa jossa ei naapureita kovin usein näe vaikka pienkerrostalossa asunkin. Ystäviä en ehdi näkemään kovin usein, ihan senkin takia kun he asuvat lähimmillään n.20km:n päässä ja muut 200-400km:n etäisyydellä. Soittelen heille silti välillä ja pyrin näkemään ennen kun naamataulut unohtuvat, ja tietty laitellaan somen kautta viestiä ja päivitystä kun keretään. Olisi hirveää jos minustakin tulisi vain hahmo, ja jos menehtyisin niin eniten huolissaan oltaisiin minun koiristani.

 

 


0

Näillä korkeuksilla ei juuri näy viljapeltoja juuri kuule havinaakaan.

Ohraa täälläkin viljellään rieskajauhoiksi. Eipä tarvise enää yrittää rieskanleipomista, jotain iloa täytyy olla keliakiastakin. Sata vuotta sitten näilläkin selkosilla syötiin pettua.

Vilja, jyvät, viljelys, sadonkorjuu - sanoja vilisee puheessa vertauskuvina. "Kun korjaaja niittää kypsää viljaa...", tämä värssy on tullut tutuksi hautajaisissa.

Pari päivää sitten minulla oli selkeä ajatus mistä kirjoitan: Kaikkien henkilöiden, joilla on lähisuvussa keliakiaa, kannattaa tehdä pikatesti.

Mutta "Yks hallayö voi viljan kaataa..." Vahva ajatukseni horjui, kun kuuntelin radio-ohjelman terveiden ihmisten liiallisesta tutkimisesta ja testaamisesta. Ymmärtääkseni tässä oli kysymys kuitenkin geenitesteistä ja seulonnoista.

Keliakia-pikatesti maksaa parikymppiä. Sen saa apteekista tai netistä joka peräkylällekin. Testin tekeminen on helppoa ja nopeaa. Minä tosin ihmettelin ensin, mikähän on lansetti. Minulla testi oli kaapissa vuoden ennen kuin uskalsin tehdä sen. Enkä ollut uskoa silmiäni, kun vastaus oli positiivinen.

Pikatesti on tosi luotettava, jotain 98%. Terveydenhoitoalakin voisi siirtyä uudelle vuosituhannelle, säästyisi resursseja muihin tutkimuksiin. Taidanpa olla toisinajattelija.

Ehkä ihmiset hyötyisivät keliakian varhaisesta toteamisesta. Kun suolinukat häviää, tulee jotain oireita. Itse luulin olevani kunnossa.

Tosin oli kummallista, että joskus ei haluttanut syödä muuta kuin vaniljakastiketta, kaikki oli niin väkevää.

Väkevästä puheen ollen.  Eilen keksin hyvän aamupalan, kun jääkaapissa oli tyrnimehua ja luonnonjukurttia. Lisäksi laitoin vielä tyrnirouhetta ja jotain makeutta. Makeuttajia on niin paljon, hienointa olisi varmaan palmusokeri. Olipa ihan hyvää ja kaunistakin.

 


Anonymous (ei varmistettu)
0

Reilu vuosi arkielämää takana Brasiliassa, Rio de Janeirossa! Uskomatonta kuinka aika liitää nopeasti silloin kun on kivaa. Lauseessa on oltava oikeasti perää, sillä asiasta on olemassa niin paljon viisauksia ja biisejä. En tiedä kaipaako "kivaa" sen enempää perusteluja, mutta kun on lapsesta asti tehnyt töitä ja saa muutaman vuoden olla kotirouvana se jo pelkästän on kivaa. Kenties mieheni on asiasta eri mieltä, mutta itse hän meidät tänne toi.

Ensimmäisen kerran kun mahdolisuudesta hakea paikkaa Rio de Janeirossa puhuttiin, en tiennyt Brasiliasta tai Etelä-Amerikasta paljoakaan. Mitä nyt 30 vuoden takaa maantiedon tunneilta tuli mieleen. Amazon on maailman pisin tai toiseksi pisin joki, pääkaupunki Brasilia, samba ja jalkapallo. Wikipediasta kurkkasin pikaisesti hieman lisätietoa. Brasilia on maailman viidenneksi suurin pinta-alaltaan ja viidenneksi väkirikkain maa yli 200 miljoonan asukkaan kera. Suurimmat kaupungit Sao Paulo ja Rio de Janeiro. Rio de Janeirossa on asukkaita yli 6 miljoonaa ja lämmin troopppinen ilmasto ympäri vuoden. Yllätyksenä tuli tieto, että maassa puhutaan portugalia, eikä espanjaa kuten muissa Etelä-Amerikan maissa. Mutta kuulosti sen verran hyvältä, etten vastustaisi maisemanvaihtoa.                             

Alla pikkuisen osviittaa Brasilian koosta ja suurimmista kaupungeista.

            

Tuskallisen pitkän valintaprosessin jälkeen olimme se onnekas perhe, joka pääsi elämänsä seikkailuun. Eikä mennyt kuin vuosi kun vihdoin pääsimme oikeasti paikan päällekin. Vuoden odottelu antoi hieman esimakua siitä kuinka sujuvasti asiat Brasilia nimisen maan kanssa hoituu. 

Selvennykseksi heti alkuun hieman totuuksia tästä paketista ja kuviosta meidän osaltamme. Ensinnäkin olemme täysin normaali suomalainen perhe minä, mieheni ja kaksi lasta. Hieman päälle nelikymppisiä ja työtä pelkäämättömiä puoliporilaisia. Asuntolainaa ihan kiitettävästi ja yli 16 vuotta yhteistä vuoristorataa takana. Rahaa ei koskaan ole ollut liikaa ja aina sen kanssa on tiukkaa ihan kuten monella muullakin, ainakin tietääkseni... Itse sain palkatonta vapaata omasta vakituisesta työstäni ja ja olen kotirouva, kotiäiti, dona da casa ja elämme täysin yhden palkan varassa. Toki firma maksaa paljon, mutta paljon on omia kustannuksiakin. Siinä ja siinä mennään elelläänkö täällä velaksi vai ei. Kun edelleenkin on sitä asuntolainaa maksettavana Suomessakin. Rikastumaan tuskin pääsemme jos rahalla mitataan.

Kansainvälisesti perheitä kuten me kutsutaan myös expateiksi. Lähetettyjä työntekijöitä omasta kotimaasta, lähes kaikki asumiskulut korvataan terveydenhuoltoa ja kouluja myöten vähintään samalla tasolla kuin omassa kotimaassa, yleensä jopa paremmin. Expatteja on varmaan joka maassa, toiset konkarit ovat kiertäneet maapallon ja asuneet lähes joka mantereella ja toiset ensikertalaisia kuten me. Expattius on elämäntapa ja toiset saattavat myös jäädä sille tielle. Me haluaisimme ajatella tämän olevan muutavan vuoden seikkailu, jonka jälkeen palaamme oikeaan kotiimme Poriin.

Nyt olemme yli vuoden opetelleet maan tavoille ja täytyy sanoa, että joka päivä on yllätyksiä täynnä. Haasteellisinta lienee ollut portugalin kieli, jota opiskelimme kerran viikossa 10 kk ennen tänne tuloa. Jos kuvittelet pärjääväsi Brasilian arjessa englannin kielellä se on totaalista harhaa. Täällä englantia puhuu todella harva. Lähinnä hienoimmissä hotelleissa löytyy englanninkielentaitoisia. Hotellin ulkopuolella olet 90 prosenttisesti portugalin kielen armoilla.

Jatkossa ajattelin kirjoittaa lähinnä brasilialaisesta kulttuurista ja arjesta suomalaisen silmin. Arki on laaja käsite varsinkin kotirouvalle, joten toivon, että mielenkiinto säilyy. Lähde siis mukaani viettämään gluteenitonta ja laktoositonta elämää Brasiliassa!

Näihin maisemiin. Tchau!


Sivut