Olet täällä

Anonymous (ei varmistettu)
0

Rapistelen pussista paahdettuja wasabisoijapapuja ja pyörittelen kädessäni ruohosipulilla ja kermaviilillä maustettujen popcornien mikropussia. Illalla on tulossa vieraita kylään ja tällä kertaa yritän itse kartoittaa, että kaikilla olisi edes jotain maisteltavaa.

Eräs monissa muissakin blogikirjoituksissa noussut ongelmamme on ulkona syöminen. Olen pyrkinyt omilla kirjoituksillani erilaisista lounaskokemuksista kannustamaan kanssakulkijoita käymään ulkona syömässä, tuomaan tarpeemme esiin ja tekemään näin ruokailustamme arkipäivää aina suurista ketjuravintoloista pienempiin ravintoloihin.

Ruokailu on päivittäinen toiminto, siinä missä nukkuminenkin. Se, että olemme haavoittuvaisia tässä monta kertaa päivässä tapahtuvassa toimenpiteessä ja meidän pitää usein heittäytyä luottamuksen turvaverkkoon syödessämme muiden tekemää ruokaa, vaatii arkipäivän rohkeutta. Ihmiset, joiden ei tarvitse tällaisesta seikasta välittää, eivät välttämättä ymmärrä suurta kontrollin tarvetta ja luottamuksen hapertuvuutta. Toisaalta rohkeus lähteä kokeilemaan uusia makuja tutustumalla erilaisiin ruokakulttuureihin, käymällä etnisissä ruokakaupoissa ja lähtemällä ulos ruokailemaan osana muuta työ-, ystävä-, tai vapaa-aikaporukkaa virkistää mieltä.

Wasabisoijapavut maistuvat sinappisilta suussa ja pari papua nostatti tulisuuden kutkutuksen nenään saakka. Ehkäpä nämä ja maustetut popcornit voi laittaa pöydän muiden antimien joukkoon. Tästä tulee hyvä ilta.

 


Anonymous (ei varmistettu)
151

Kun odottaa lääkärin soittoa ja koetuloksia sitä helposti pelkää pahinta. Kuvittelee melkein oman kuolemansa läpi ja murehtii miten perhe selviää. Kun itse sain kuulla puhelimitse sairastavani keliakiaa koin äärimmäisen suurta helpotusta. Tieto tuli täytenä yllätyksenä, mutta olin ikionnellinen ettei kyseessä ollut mitään vakavampaa. 


Jos olen näin pitkään elänyt ja keliakia ja laktoosi-intoleranssi ovat ainoat ongelmani terveyteni suhteen olen melko onnekas. Tunnen edelleenkin samoin ja olen edelleenkin sama Nina. Nyt sain vain yhden puheenaiheen lisää wink


Mielestäni olen suht helposti kyennyt siirtymään gluteenittomaan ja laktoosittomaan ravintoon viimeisen kolmen vuoden aikana. Tahallaan en ole kertaakaan gluteenia elimistööni suonut. Vahinkoja on sattunut muutamia sekä Suomessa, että Brasiliassa. Niistä seuraamukset ovat olleet aina muistutus siitä, että täytyy olla todella tarkka. 


Alusta oli heti selvää, että ruokatottumukset muuttuvat. Itse lähdin hyvin pian etsimään korvaavat tuotteet niille joista jouduin luopumaan ja joita ilman en koe voivani elää. Tuolloin löytyi yksi suklaa ja muutama karkkipussi sekä mielestäni valtavat valikoimat kaikenlaista muuta uutta hyvää mitä en koskaan ollut maistanut. Nyt tiesin ainakin mitä voin syödä.


Kotona ruokapuolella suurin muutos oli lähinnä pastan vaihtaminen toiseen ja valmistusvaiheessa huolellisuus etteivät kauhat sekoitu.  Kastikkeita en liiemmin ennenkään nauttinut saati valmistanut, joten niiden perään ei tarvinnut itkeä. Rakkaus ruokaan ei muuttunut mitenkää ja asenne ruoanlaittoon takkuilee kuten ennenkin.


Enkä nyt voisi sanoa, että Keliakia missää koskaan kodin ulkopuolella on ollut ongelma. Oikeasti ongelma. Pieni kiukuttelu kuuluu aina asiaan,  ravintolan valinta ei aina ole helppoa. Missä tahansa, olen aina yleensä saanut jotain syötävää eri asia on sitten se, onko se maistuvaa ja terveellistä. Mutta sekään ei oikeasti harmita. Jos koen tarvitsevani jotain maistuvaa, minulla löytyy yleensä aina käsilaukusta jotain, jonka avulla selviydyn.


Kylässä voi harmittaa emännän puolesta, joka on kovalla työllä valmistanut jotain hyvää, jota en voi maistaa. Mutta enhän muutoinkaan aina syö kaikkea. En esimerkiksi voi sietää sieniä tai äyriäisiä. Siihen vika on lähinnä korvien välissä. Ajatuskin niljakkeista synnyttää kyökkimisrefleksin. Ja tämä "vika" minulla on ollut lapsesta asti. 


Välillä tuntuu, että kaikilla on jotain rajoitteita tai yökköjä, jota ei pysty syömään joko allergian tai henkilökohtaisen päätöksen vuoksi. Eikä näitä voi lähteä arvostelemaan, mielestäni jokaisella on oikeus valita mitä syö tai mitä ei syö. Makuasioista kun ei voi kiistellä.  


Juomissa sama juttu. Täällä Brasiliassa rakastetaan olutta ja sitä juodaan paljon ja sitä myös saa joka paikasta mihin aikaan tahansa. Mutta ei gluteenittomana. Olutta en kuitenkaan kaipaa, koska en muutoinkaan joisi olutta. Siideriä ja lonkeroa täällä ei tunneta ollenkaan, joten jos haluan nauttia alkoholia jäljelle jää viinit ja drinksut. Oma suosikkini on valkoviini vissyn kanssa.  


Kylässä en siis koskaan oleta, että minua varten löytyy suuhun pantavaa. Olen tietty ikionnellinen, kun asia on tiedossa ja huomioitu. Olen myös onnellinen vaikkei olisikaan. Koskaan ei ole käynyt niin, etten saisi mitään. 


Ravintolaa etsiessä pystyy silmäilemään ruokalistaa yleensä sen verran, että näkee nopeasti saako edes salaattia. Yleensä löytyy muutakin, kun asiaa tiedustelee. Näin siis Brasiliassa. Suomessahan on luksusta kun ravintoloissa löytyy aina merkinnät gluteenista ja laktoosista. 


En tiedä miksi siis vaatisin keneltäkään mitään, mitä en aikaisemminkaan vaatinut. Kylässä, ravintolassa tai matkalla selviydyn kyllä. Aina ei jaksa alkaa selittämään mistä on kyse, en edes osaa ilmaista kaikkia yksityiskohtia englanniksi saati portugaliksi. Otan vaan sen salaatin ja pihvin. Ja sehän on yleensä melko hyvääkin ja terveellistä. Ja olen onnellinen kun ei tarvinnut itse kokata kotona ja siivota jälkiä.


Perheessäni ei ole liiemmin tunteiltu asian kanssa. Poikaa joskus harmittaa kun en voi maistaa hänen lempikarkkiaan, salaa hän on kuitenkin onnellinen kun saa itse enemmän. Tytär pitää leipomisesta ja annan hänen leipoa mitä vain, jottei innostus lopahda. Toisinaan saan gluteenitonta maistiaista ja toisinaan tyydyn pelkkiin tuoksuihin. Mutta kun lapsi leipoo, siitä tulee aina onnelliseksi. Puolisoni keskittyy enimmäkseen lihan valmistamiseen ja siinä harvoin jauhoja tarvitaan. Sekin on minun onneni, sillä olen itse maailman huonoin lihojen kypsentäjä.


Koen olevani terveempi ja hyvinvoimaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Saan joka päivä myös hyvää ja ravitsevaa gluteenitonta ja laktoositonta ruokaa kotona tai poissa kotoa. Suurimmat murheet ja harmituksen tulevat ihan jostain muista asioista. Ja jos oikein pahalta tuntuu, takaraivossa tykyttää ajatus nälänhädästä tai vielä lähempänä asuvat favelan lapset kerjäämässä kadun varsilla ruokaa tai rahaa. Ei siis saa valittaa! Elämästä kuuluu nauttia!


Ja voi kun saisi elää loppuelämän yhtä terveenä! 

 

 


Anonymous (ei varmistettu)
0

Viime viikon olin kesäkoulussa Hollannissa paikassa, jossa myös majoituimme. Olin ilmoittanut ruokavalioni etukäteen. Hollanninkielistä käännöstä keliakian vaatimasta ruokavaliosta en löytänyt, mutta englanninkielisen otin mukaani, vaikka en sitä sitten käyttänytkään. Ensimmäisenä iltana illallisen saaminen vaikutti ensi alkuun hankalalta. Niukasta ruokalistasta ei selvinnyt, mikä ateria on gluteeniton. Buffet-illallisella olisi kuulemma ollut erilaisia pastaruokia. Kysyessäni, onko heillä perunaa tai riisiä, sain vastaukseksi että ainoa peruna heillä on ranskalaiset. Päädyin tilaamaan savulohi-salaatin. Kysyessäni gluteenitonta leipää sen kanssa, tarjoilija kävi keittiössä ja palasi riisikakkupaketin kanssa. Pyysin sitten, että haluan salaatin ilman leipää. Lopulta kun salaattini tuotiin pöytään, sen laidassa olikin kaksi suurta sämpylää, joista heti tietenkin huomautin. Annoksen tuoja oli eri henkilö kuin se, jolta tilasin, ja hän rauhoitteli minua, että ne ovat gluteenittomia sämpylöitä, joten voin rauhassa syödä ne. Joskus siis näinkin päin wink

 

Kesäkouluporukkalaisten kanssa lähdin seuraavana iltana syömään kaupungille. Ystävällisesti muut sanoivat, että mennään sellaiseen ravintolaan, jossa minäkin voin syödä (kylläpä lämmitti mieltäni). Valitettavasti vain ravintola toisensa jälkeen sanoi jo ovella, että heillä ei ole mitään gluteenitonta tai korkeintaan salaattia minulle. Lopulta eräässä pubissa vastattiin, että heiltä löytyy gluteenitonta. Istuimme pöytään ja tutkimme ruokalistaa, josta onneksi löytyi myös englanninkielinen versio. Siinä vaiheessa tarjoilija sitten ilmoittikin, että minun on viisainta valita joku listalla olevasta kolmesta salaatista! No, onhan salaatti ihan hyvää syötävää ja tässä oli vielä runsaasti grillattua vuohenjuustoa ja pekonia, kyllähän siitä maha täyttyy. Mutta en minäkään sentään joka ilta haluaisi salaattiateriaa syödä. Kaiken huippuna lautaseni reunaan oli laitettu tavallista leipää! Arvaa ärsyttikö?

Vertaisen löytyminen voi joskus tuntua erityisen kivalta. Kesäkoulussa oli nimittäin yksi hollantilainen keliaakikko, joka seuraavana päivänä kertoikin minulle muutaman hyvän ravintolan, joissa hänellä on tapana käydä ja joista saa varmasti gluteenitonta ruokaa. Menimmekin seuraavana iltana yhteen niistä ja söin perunaa ja kanavartaan. Sitä seuraavana iltana menin yksin hampurilaispaikkaan, kun muut olivat sopineet menevänsä italialaiseen ravintolaan. Kieltämättä koin oloni hieman vaivautuneeksi siitä, että muut eivät voineet mennä mihin halusivat, jos minä olin seurassa. Eräs englantilainen nainen, joka oli vegaani ja laktoosi-intolerantikko oli sanonutkin minulle, että hän menee mieluummin yksin syömään kuin joutuu silmätikuksi tai vaivautuu tilanteessa, jossa hänelle ei löydykään ateriaa. Sattuipa niin, että juuri hän oli samaisessa hampurilaisravintolassa syömässä vegaani-ateriaansa minun sinne mennessä eikä kummankaan tarvinnut sitten syödä koko ateriaansa aivan yksin. Onhan se niin, että seurassa ruoka usein maistuu vielä paremmalta!


Sivut