Olet täällä
Meillä kaikilla on lupa tuntea. Huolimatta iästä, sukupuolesta, kotimaasta, koulutuksesta tai terveydestä. On hyvä tuntea erilaisia tunteita ja oppia käsittelemään niitä. Tein pitkään niin etten käsitellyt tunteitani. En antanut itselleni lupaa tuntea. Nyt kuitenkin muutama kuukausi takaperin se ei enää toiminutkaan. Oli pakko opetella tuntemaan ne negatiivisetkin tunteet. Keliakia herättää varmasti meissä kaikissa erilaisia fiiliksiä. Turhautumista, kiitollisuutta diagnoosin löytymisestä, jännitystä ja jopa pelkoa, onnellisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Kuten olen aiemmin maininnut, niin en ole kokenut keliakiaa missään vaiheessa ns. sairautena tai en kokenut olevani sairas. Tietysti on ne hetket, kun minulle on annettu väärää ruokaa. Siitä seuraavat päivät muistaa taas: "hei en olekkaan niinkuin nuo muut."
Uskon, että minäkin opin ottamaan erilaiset tunteet keliakiasta vastaan ajan kanssa. Suoraan sanottuna minulla ei tällähetkellä ole tilaa niille tunteille, mitä keliakia välillä herättää. Olen jo yli kahden vuoden ajan joutunut sietämään pettymyksiä terveyteni kanssa muunlaisissa asioissa. Nyt ei yksinkertaisesti ole tilaa tuntea. Se mitä tällä hetkellä tunnen on katkeruus, stressi, huoli ja viha. Mukaan mahtuu myös onnellisuus, ylpeys, kiitollisuus ja pieni toivon kipinä. On uskomatonta, miten paljon tunteita voi tuntea. Kahden vuoden ajan en ole antanut itseni tuntea. Nyt tunnen. Olo on hyvä, vaikka tunteet eivät olisikaan hyviä. En kasaa patoja mieleeni vaan annan ajatusten ja tunteiden juosta vapaasti. Suosittelen sitä kaikille. Puhukaa tunteistanne ja kertokaa miltä tuntuu kohdata pettymyksiä ja vastaavasti ne onnistumiset. Hehkuttakaa niitä niin paljon, että kyllästytte. Nauttikaa hyvistä tunteista. Niin minäkin teen.
"Onnellisuus"
Tuo päivä oli niin täydeliinen. Lähdettiin leiriavustajien kanssa pitkälle maastolenkille. Minä ensimmäisenä, seuraavana maaston tunteva ja viimeisenä nuorin. Nautin joka sekunnista hevosen selässä. Mentiin yhteensä kolme tuntia.
"Viha, katkeruus, huoli, stressi"
Kaikki löytyy tästä yhdestä kuvasta. Kuva otettu samana päivänä/ yönä kuin ylempi kuva. Kaikki oli niin hyvin kunnes laskeuduin hevosen selästä. Mun selkä oli niin kipeä.. Kaksi vuotta eikä koskaan ole ollut mitään vastaavaa, multa lähti kirjaimellisesti jalat alta.
"Ylpeys, kiitollisuus"
Olen niin kiitollinen tästä eläimestä. Ylpeys on välillä ihan hyväkin asia nimittäin olen ylittänyt itseni Huitsun kanssa niin monta kertaa. On se vaan niin hieno!
"Toivo"
Mulla on vielä pieni toivon kipinä siitä, että mun selkä tulee olemaan vielä kivuton. Uskon siihen, pakkohan sen joskus on tulla kuntoon. Joskus mä vielä juoksen puoli-maratonin ilman, että tarvitsee pelätä.
Pahoittelen pientä hiljaiseloani blogin puolella. Keliakiaviikon teemana on juurikin tällä hetkellä: Lupa tuntea. Voin näin alkuun luvata, että olen tuntenut tänä kesänä, ja paljon! Olen tuntenut keliakian kanssa ja ilman. Mennyt kesä on osoittanut, miten elämä meitä parhaimmillaan ja pahimmillaan heittelee. Miten kaikki voi muuttua hetkessä ja miten syvimmässäkin suossa tarpoessa voi samalla nähdä ja kokea jotain hyvää ja kaunista.
Menetin isäni pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen syövälle kesäkuun lopulla. Seistessäni pois nukkuneen isäni sängyn vieressä saattohoitokodissa, tunsin vatsassani ensimmäiset potkut. Potkut kuuluvat esikoisellemme, jonka laskettu aika on marraskuun lopulla, jos kaikki menee hyvin.
Ensimmäisessä neuvolassa huhtikuussa puhuimme jonkin verran keliakiastani. Kerroin, ettei se ole enää kovinkaan uusi juttu minulle, olenhan ollut keliaakikko jo melkeinpä 20 vuotta. Tämän enempää ei ole asiaan palattu, mutta toki se joskus mietityttää. Saanko tarpeeksi kuitua raskausaikana? Saako lapseni kohtuun kaiken tarvittavan, vaikka viljat ovatkin pois ruokavaliostani? Tuleeko lapsellenikin keliakia ja jos tulee, milloin se hänelle puhkeaa? Toisaalta raskauden aikana on ollut paljon muitakin huolia, joten nämä huolet ovat kuuluneet niihin huolista pienimpiin.
Keliakiaan liittyy valtavasti tunteita. Kun itselläni todettiin keliakia vuonna 1996, se ei todellakaan ollut yhtä tunnettu kuin mitä se nykyään on. Tunsin olevani sairauteni kanssa melko yksin. En olisi halunnut erottua joukosta ruuan takia, mutta erotuin silti tahtomattani aina. Ruokaani tuijoteltiin ja sitä kauhisteltiin. Tunsin monesti häpeää tai jopa surua, etten voinut syödä yhtä huolettomasti kuin muut.
Aikuisiällä ja keliakiatietouden yleistyessä olen päässyt eroon ruokavaliooni liittyvästä häpeän ja surun tunteistani. Vaikka nykyisinkin sitä joskus harmittelee, niin tunteet ovat muuttaneet muotoaan. Keliakia on osa minua. On ihanaa, jos kyläillessä minuakin on muistettu ja hankittu vaikkapa gluteenittomia keksejä. Mutta ei se maailmanloppu ei ole, vaikka joisinkin pelkkää kahvia. En halua edelleenkään tehdä suurta numeroa ruokavaliostani, enkä siksi halua muidenkaan sitä tekevän.
Raskausaikana syömisen tärkeys on korostunut ja olenkin huomannut, kuinka tärkeää on syödä pieniä annoksia useasti. Verensokerin heilahtelujen vuoksi kannankin usein mukanani pientä evästä, aina kun sitä gluteenitonta vain ei ole saatavilla.
Totesin aikaisemmin, ettei gluteenittoman ruoan puuttuminen tai unohtuminen ole minulle maailmanloppu. Nyt kun mietin tarkemmin, se saattaisi tässä tunteiden vuoristoradassa sitä ollakin. Ainakin sinne marraskuun loppuun saakka!
Mukavaa ja pirteää keliakiaviikkoa ja syksyn alkua kaikille! Muistetaan nauttia joka hetkestä! Muistetaan tuntea ja välittää!
Terveisin, Niina
"Tuntea saa, kun ei voi muutakaan, enää syödä"...kuin riisikakkuja. No ei sentään, ei enää nykyään, kun on niin paljon erilaisia gluteenittomia tuotteita, joista valita. Ennemminkin "ongelmana" tuntuu välillä olevan valinnanvaikeus! Uusia tuotteita tulee jatkuvasti ja niihin panostetaan. Keliaakikoille halutaan tarjota parasta.
Nyt on meneillään keliakiaviikko, jonka teemana ovat tunteet. Esittelyssäni kerron, että tarkastelen keliakiaa enimmäkseen positiivisessa valossa, koska minulle se on tuonut paljon hyvää elämääni. Olen gluteenittoman ruokavalion myötä terve, oppinut leipomaan, päässyt osaksi Facebookissa olevaa Keliakia-ryhmää ja tunnen iloa Keliakialiittoon kuulumisesta. Tunnen kuuluvani yhteisöön, jossa meillä on vahva yhdistävä tekijä. Ja keliakian ansiosta saan kirjoittaa täällä blogissa.
Keliakia on osa identiteettiäni. Se on jotain, mikä on tullut minulle jäädäkseen, joten alusta lähtien halusin oppia elämään sairauteni kanssa sulassa sovussa. Ilahdun aina, kun ruokavalioni otetaan huomioon ja pidän siitä, että saan puhua keliakiasta. Koen paljon ilon ja kiitollisuuden tunteita. Kun kerron keliakiastani, kerron samalla jotain itsestäni.
Olen tuntenut aika vähän pettymystä keliakiaan liittyen, vihasta puhumattakaan. En turhaudu siihen, jos en saa parhaimman näköistä kakunpalaa kahvilassa, jota mieleni juuri silloin tekisi. Ennemminkin olen aina vähän nolostunut siitä, jos jostain ei löydy minulle jotain sopivaa syötävää ja esimerkiksi ystäväni ovat pahoillaan puolestani. Minua se on harvoin haitannut. Toki, jos menen esimerkiksi ystävän luokse kylään, niin pitäisin häntä töykeänä ja välinpitämättömänä, jos hän söisi herkkupullaa ja sanoisi, että "sori, en tiennyt, mitä sä voisit syödä. On mulla rusinoita tuolla kaapissa".
Ahdistusta olen tuntenut jonkin verran siitä, että stressaan mennessäni esimerkiksi joihinkin juhliin, että miten selviydyn ruokailusta herättämättä liikaa huomiota. Välillä pelkään, että ajattelemattomuuksissani syön jotain kiellettyä ja joudun kärsimään seurauksista. Se on huonoin puoli keliakiassa. Joka ikinen hetki on oltava murun tarkka. Ymmärrän, että se voi tuntua raskaalta.
Pidän keliakiaviikon teemasta, sillä uskon, että keliakiaan ja muihinkin ruokarajoitteisiin liittyviä tunteita vähätellään, tai ei edes ymmärretä niiden olemassaoloa. Ruokapöytä ei ole ainut paikka, jonka ääressä tunteet tulevat esiin, vaan myös kaupassa, konserteissa, matkustaessa jne. syömiset saattavat mietityttää ja se, kuinka muut suhtautuvat asiaan. Itselleni muiden suhtautuminen keliakiaani on herättänyt eniten tunteita ja mietteitä. Arvostavatko he sairauttani ja minua niin, että ymmärtävät, miksi välillä voin vaikuttaa "hankalalta" tai "estyneeltä" ruokailijalta. Tähän asti he ovat tuntuneet ymmärtävän.
Toivotan kaikille tsemppiä keliakian, ja siihen liittyvien tunteiden, kanssa elämiseen. Onneksi saamme tukea. Ja onneksi riisikakut eivät enää ole ainoita ruokapöydän herkkuja. Kriisikakkuja saattaa välillä syntyä keliakian kanssa elämisestä, mutta ihan kuin hiekkakakutkin pyyhkiytyvät aallon mukana mereen, kriisikakutkin ovat vain hetkellisiä. Keliakian kanssa on mahdollista pärjätä hyvin.
Mukavaa keliakiaviikkoa kaikille! Tämän viikon teeman avulla voi vaikka ottaa tavoitteekseen kertoa läheisilleen, miltä keliakia tuntuu, jos he eivät ymmärrä sitä täysin. Tai keliaakikon läheisenä voit vaikka tämän viikon kunniaksi yllättää keliaakikon järjestämällä hänelle pienen, gluteenittoman herkkuhetken :) Huomioidaan toisiamme!
T. Nora