Olet täällä
Tässä teille ohje nopeaan ja hyvään piirakkaan, johon voi laittaa mitä vain marjoja. Me laitoimme mustikoita ja vadelmia. Kokeilkaapa, helppoa ja todella hyvää! Olen saanut reseptin ystävältäni, minkä vuoksi piirakka kulkee meillä nimellä Sannan mustikkapiirakka.
Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen.
2 lasillista (muki/lasi) sokeria
3 lasillista gluteenittomia (tai vehnä-) jauhoja
2 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
2 lasillista piimää
200 g voita sulatettuna.
Päälle:
Marjoja
3 dl puhtaita kaurahiutaleita
1 dl sokeria
100 g sulatettua voita
Sekoita kuivat aineet, lisää piimä ja voi. Sekoita, tasoittele pellille ja laita päälle haluamiasi marjoja. Paista hetken, että pohja kiinteytyy. Gluteenittomilla jauhoilla ei tarvinnut juurikaan kiinteytyä, ehkä 5 min pidin.
Sekoita täyte, lisää pohjan päälle ja pidä uunissa niin kauan, että pinta on ruskea ja pohja paistunut hyvin.
Tarjoa sellaisenaan tai vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa. On muuten hyvää!
Nostelin aamupalapöytään appelsiineja ja luumuja ja sanoin, että kaikki ottavat nyt hedelmiä. "Minä söin eilen banaanin", sanoi Aava yhtäkkiä. Ihmeteltyäni, että eihän meillä ole nyt banaaneja, hän jatkoi: "Olin leikkimässä Elinan pihalla ja niille tuli välipala. Elinan mummi sanoi, että tässä on sinullekin leipä mutta minä sanoin, että sen pitää olla gluteeniton leipä. Sain banaanin."
Kyselimme lisää. Kysyimme, ehtikö hän maistaa leipää ja että emme ole vihaisia, jos ehti, mutta haluamme tietää. Kehuimme, miten hienosti hän osasi asian. Aava väitti, että ei ollut maistanut yhtään.
Myöhemmin kuulin naapurissamme asuvan Elinan äidiltä, joka ei ollut itse ollut tuolloin kotona, että Aava oli ollut "erittäin napakasti sitä mieltä, että hän ei ota leipää, jos se ei ole gluteeniton". Neljävuotiaamme osasi ihan itse toimia oikein ensimmäisessä tilanteessa, jossa ei ollut tuttua aikuista lähellä!
Suuri ylpeys fiksusta keliaakikkotytöstämme. Eiköhän pian alkava päiväkotiurakin mene hyvin.
Haen edelleen kovasti töitä tai jotain jatkokoulutusta. Jotta voisin keskittyä työnhakuun kunnolla, haimme Aavalle hoitopaikan tästä syksystä alkaen. Ajattelin jo keväällä, että kirjoitan ja kuvaan sitten ensimmäisen käyntimme uudessa hoitopaikassa ja sen keittiössä tänne Arjen murusiin. Keliakian takia odotin eniten käyntiä keittiössä, ja aika innoissanikin.
Aava sai paikan kovasti kehutusta pienestä päiväkodista. Meille esiteltiin taloa sekä hoitajia ja näytti oikein kivalta kaikki. Sitten menimme lastentarhanopettajan kanssa keittiön ovelle.
Olen miettinyt, mitä tästä kirjoittaisin teille. Minulle jäi vähän hassu olo. Tiedätte, että on oltava sairaan tarkka, on kytättävä ja varottava, on tehtävä kaikkensa lapsen oikean ruokavalion ja terveyden eteen. On voitava jättää lapsi joka päivä kokonaiseksi päiväksi toisten aikuisten armoille ryhmään, jossa on parikymmentä syömistä ja ruokailutapoja opettelevaa pikkuista. Näen silmissäni pöydän, jossa leivät vaihtuvat ja lapset yskivät leivänmuruja toistensa lautaselle ja päälle.
"Niin?", kysyi keittiöhenkilökuntaan kuuluva, kun meidät esiteltiin ja keliakia mainittiin. Kerroin, että halusin vain tulla käymään, että, takeltelin, että onhan keliakia tuttu ja sujuuhan asiat. "No eihän siinä muuta kuin tilaan sitten vain enemmän ruokaa, yksi aikuinen on gluteeniton", hän vastasi. "Että eihän pääse tulemaan kontaminaatiota", sanoin varovasti. "No meillä on tuolla eri välineet ja tila", hän töksäytti. Hyvä, hyvä juttu.
Tuntui, että työntekijä vähän närkästyi tulostani. Ehkä hän ajatteli, että tulin arvostelemaan hänen ammattitaitoaan. En tullut! Tulin varmistamaan, että kaikki sujuu, koska välitän lapsestani. Seuraavaksi hän kysyi, mitä leipää Aava syö. Ihmettelin kysymystä. Hän tarkoitti, että mikä leipä maistuu parhaiten ja kertoi, että leivät tulevat keskuskeittiöltä pakasteina. Juttelimme hetken puuroista. Kyllä hän tiesi paljon keliakiasta, mutta jäi outo olo, koska hän ei edes yrittänyt rauhoitella minua vaan selkeästi ihmetteli tuloani. Juttelimme ovella, emme saaneet kurkistaa keittiöön. Lapset syövät ryhmien omissa tiloissa.
Vain yksi gluteeniton aikuinen. Gluteeniton aikuinen ei ole sama asia kuin gluteeniton lapsi. Gluteeniton lapsi ei pärjää omillaan vaan vaatii lähelleen sairaan tarkan aikuisen, joka katsoo lapsen puolesta, että hetkinen, nyt taisi tulla väärä leipä tähän annokseen. Osaavathan ja haluavathan kaikki aikuiset varmasti katsoa?
En tajunnut kysyä, tuleeko kaikki ruoka valmiina. Ymmärsin ehkä niin, että lämmin ruoka tulee valmiina, mutta aamu- ja välipala tehdään itse.
Vien maanantaina uudestaan tutustumaan mennessämme Keliakialiiton Keliaakikkolapsi päiväkodissa -esitteitä päiväkotiin. Samalla kysyn tuoko synttärisankari muille keksejä tai karkkeja ja korostan, että Aavalle ei saa antaa mitään, missä ei ole tuoteselostetta. Kysyn, tuonko omia keksejä kaappiin näitä tilanteita varten. Saankohan vielä kysyä, että ovatko he sairaan tarkkoja? Ja että luetaanhan keittiössä tuoteseloste myös liemikuutioista? Uskallanko kysyä vai olenko nipottaja? Mutta kun on oltava nipottaja!
Olin niin haaveillut, että päiväkodista Aava saa vertaistukea, mutta ei vieläkään. No, Aava odottaa innolla, että pääsee pian muutamana päivänä kuussa leikkimään kavereiden kanssa. Hän odottaa jumppasalia, lauluhetkiä ja sitä, että saa maalata vedellä ja pensselillä leikkimökin seinää. Kaverit ja ohjattu toiminta tekevät hyvää, ja minä saan työnhakua ja muutamia kirjoitusprojekteja eteenpäin.
Mutta minua silti pelottaa. On ollut aika helppoa elää keliakiaturvallisesti kotona. Sairauden kanssa elävän lapsen joutuu tavallaan luovuttamaan maailmalle jo paljon aiemmin kuin lapsen, jolla ei ole mitään sairauksia. On vain uskallettava luottaa, mutta se vie hetken.
