Olet täällä

0

Luumut ovat nyt parhaimmillaan, joten nyt on juuri oikea aika leipoa luumupiirakkaa. Vietimme tyttäreni syntymäpäiväjuhlia viime viikolla, ja muutama kutsutuista sukulaisistamme noudattaa vegaanista ruokavaliota. Tämä luumupiirakka tehtiin siis sekä gluteenittomana että vegaanisena, ja se oli todalla hyvää! Alkuperäinen ohje löytyi Yhteishyvän nettisivuilta.

Munien tilalla piirakassa on banaania, ja se maistuukin siinä kivasti. Raikkautta piirakkaan tuo raastettu sitruunankuori.

 

Gluteeniton ja vegaaninen luumupiirakka

(pieni pellillinen, noin 10 palaa)

100 g vegaanista margariinia

10-15 luumua (maun mukaan)

1 banaani

1 sitruunan kuoriraaste

1 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

2 dl gluteenittomia jauhoja

1 dl mantelijauhetta

2 tl leivinjauhetta

1 dl gluteenitonta kaurajuomaa

Pinnalle: tomusokeria

Laita uuni kuumenemaan 180 asteeseen. Vuoraa noin 20 x 30 cm:n piirakkavuoka leivinpaperilla.

Pese ja halkaise luumut, poista niistä kivet.

Soseuta banaani haarukalla. Raasta pestystä sitruunasta kuori.

Vatkaa pehmeä margariini, sokeri ja vaniljasokeri vaaleaksi vaahdoksi. Sekoita banaanisose ja sitruunankuoriraaste vaahtoon.

Yhdistä kuivat aineet keskenään ja sekoita ne taikinan joukkoon. Lisää kaurajuoma ja sekoita taikina tasaiseksi.

Levitä taikina vuokaan ja paina luumut taikinaan leikkauspinta ylöspäin. Paista 30-35 minuuttia.

Ripottele jäähtyneen piirakan pinnalle tomusokeria juuri ennen tarjoamista.

 

 

.


2

Jokavuotinen jännitysnäytelmä alkaa jo viimeisillä kesälomaviikoilla. Valmistaudutaan ja valmistellaan ajatukseen loman loppumisesta ja koulujen alkamisesta. Jännittävyyttä lisäsi tänä vuonna se, että Esikoinen meni yläasteelle, Keskimmäinen eri koulurakennukseen ja Kuopus aloitti esikoulun. Tunteita meni ylös ja alas pitkin loman viimeisiä päiviä. Isot jutut tuntui pieniltä ja pienet isoilta.

Keskimmäinen halusi uuden repun ja se siitä, koulu voisi alkaa. Kuopus sanoi, ettei tarvitse kouluja, koska oppii kaiken ihan itsekin, mutta sisarusten valistuttamana tiesi, ettei esikoulusta noin vain eroon pääse. Esikoinen taas jännitti kaikkia uusia muutoksia, mitä yläasteelle siirtyminen aiheuttaisi. Minä äitinä jännitin kaikkien puolesta vielä hieman lisää. Juuri ja juuri pääsin kaivautumaan sieltä pelkojeni alta esiin ja ottamaan taas oman suojeliushahmoni, äitikarhun, esille ja selvittämään ensiksi, että olisiko ensimmäisenä koulupäivänä jokaisella oikeaa ruokaa lautasen päällä.

Huoleni olivat turhia. Keittiöissä oli kaikki hallussa ja turvallisin mielin päästin lapset arkeen, kunnes Esikoinen ilmoitti, että seuraavana päivänä olisi kotitaloutta. Apua! Kotitalouden tunneista olin kuullut ja lukenut melkoisia kauhujuttuja. Ei riitä, että lapsi on keliaakikko, kun on vielä se kananmuna-allergia anafylaksialuokkaa. Päätin kuitenkin luottaa opettajaan. Luultavasti tähän vaikutti se, että olin itse niin uponneena kaikkeen kiireeseen ja uupumukseen, että oli vain pakkokin hypätä pelkojen luomasta jättiesteestä ylitse. Silti myönnän, että tämä äitikarhu oli lievässä määrin rauhaton kyseisenä päivänä. Esikoinen tuli koulusta ja aloitti tavanomaisen puhetulvansa koulupäivästä. Minä koetin suodattaa sieltä seasta niitä muistettavia juttuja liikuntavaatteista ja päällystettävistä kirjoista, sekä sitä tärkeää... "MITEN MENI KÖKSÄSSÄ???", huudahti äitikarhu.

Lapsi oli iloinen. Olivat paistaneet lättyjä. Hetken mietin, että onhan adrenaliinikynä nyt varmasti tallella, jos lapsi tuossa kesken kaiken romahtaa allergiakohtauksen vuoksi, mutta Esikoisen puheiden jatkuessa ja tullessa tajuntaani, rupesin rentoutumaan ja äitikarhun niskakarvat laskeutuivat. Kaikki oli sujunut hyvin. Lapsi oli tehnyt työparinsa kanssa gluteenittomia ja munattomia lättyjä. Sellainen tulikoe, ja kaikki meni kuten pitikin. Ylitsevuotavan kiitollinen ja onnellinen oli lievästi sanottu olotilastani. Ainakin juuri sillä hetkellä. Koskaan en varmasti pääse eroon tästä huolestuneisuudesta, mutta ehkäpä se asteella tai parilla hieman lieveni ja päästin äitikarhun kömpimään pesäänsä odottelemaan.

Sitten eräänä päivänä hain Kuopuksen eskarista. Näin lapsen hautautuneena vaatelokeroonsa, pää painettuna ulkovaatteisiinsa. Olin valmis johonkin mielenmurheisiin, riidan selvittelyyn tai padottujen tunteiden purkaukseen, mutta eskariope tuli luokseni ja kuulin sanan "oksentanut". Koska olen allergisen lapsen äiti, alkoivat aivoni käsitella sitten nopeasti kaikkia mahdollisia syitä, samalla, kun äitikarhu seurasi silmä tarkkana lasta ja kuunteli selostusta opettajalta välipalan omenankuorista. Sain lapseeni katsekontaktin juuri, kun eskariope sanoi tilanteen nyt olevan hyvä, eikä lapsella olevan mitään hätää... Omenankuoret vain olivat ällöttäneet herkkää lasta. Katsoin lastani, näin hänet ja hänen olonsa ilmeettömiltä kasvoilta ja talutin hänet vessaan, missä lapsi ei voinut edes puhua mitään, koska niin oksetti. Kohta olikin ruokalistaa katsottavana siinä lattialla.

Olen varmaan aina saanut hieman ylisuojelevaa äitikarhun leimaa, kun tarkistan, kyselen ja varmistelen lastemme ruokailua. Nytkin sain kyseisen päivän ruuista kysellessä ihmettelyjä, että voisiko lounaan aikaiset ruuat vaikuttaa vielä kahden aikaan iltapäivällä? Kyllä voi. Varsinkin, jos lapsi omaa niin suuren vastenmielisyyden oksentamista kohtaan, että pystyy pidättämään sitä, vaikka väärän värisen ämpärin kohdalla. Ja varsinkin, jos lapsella oli jostain syystä mielikuva, ettei eskarissa saa oksentaa. En tiedä mistä tällainen ajatus hänelle on tullut, mutta montaa muutakaan juttua hänen mielestään eskarissa vain ei saa. Ei saisi olla ihan oma itsensä tai näyttää sitä pientä karhunpentua sisällään. Hmm... Entäpä minä? Näkyyköhän minusta ulospäin, että tämän äitikarhun sisimmässä on todella arka ja pelokas nainen? Miltei supervoimia aina vaatii, että saa sen äitikarhun itsestään esille, ja puolustamaan lapsiaan. Yleensä silloinkin päällimmäisenä on jonkinlainen häpeä, että tässä sitä nyt murisee jostain gluteenittomasta kauraleivästä, mikä nyt vain ei kuulu vilja-allergisen ruokavalioon. "Eipä se mitään... Tulipa taas testattua sopivuus..."

Äitikarhu tulee paikalle, kun tarvitaan olla äänessä, esillä tai huomionkohteena. Ujo nainen minussa ei näistä tilanteista tykkää, mutta ei myöskään siksi saa ihan aina sitä omaa ääntää kuuluville. Joskus äitikarhu minussa murisee liian kovaa, ja joskus se nukkuu liian sikeästi herätäkseen talviuniltaan. Joskus se temppuilee ihan tahallaan ja pelleilee piilottaakseen sen hiljaisen naisen tunteet. Mur, mur, sanoo äitikarhu kauraleivän tarjoamisesta vilja-allergiselle. Mur, mur, se sanoo, kun joku jää ilman sopivaa herkkua. Hiljainen nainen taas varautuu, valmistelee, sopeuttaa, valistaa ja ennakoi, jotta karhu saisi nukkua, ja itse pysyä piilossa. Silti, olen onnellinen, että tuo äitikarhu minusta vielä löytyy. Olen sen turvin taas valistamassa, että meitä äiti- ja isikarhuja pitää kuunnella. Murisemme syystä. Murisemme pienten karhunpoikasten turvallisuuden ja onnellisuuden puolesta. Murisemme tyytyväisenä, kun lapsi syö miltei kaiketonta Minecraft -synttärikakkua, ja haaveilemme pitkistä talviunista.