Sain keliakiadiagnoosin 8-vuotiaana sukututkimuksen kautta. Äidiltäni löytyi keliakia, jonka jälkeen koko lähisuku pääsi keliakiatesteihin. Lapselle keliakia oli alkuun jännä juttu. Se oli jokin yhteinen juttu äidin kanssa, sellainen mitä sisaruksilla ei ollut.

Pari viikkoa meni, ennen kuin asian alkoi muistaa. Muutamaan otteeseen tuli tottumuksesta napattua tavallinen keksi tai maistettua kaverin karkkipussista tarkistamatta tuoteselostetta. Sen parin viikon jälkeen homma alkoikin kyllästyttää. Ymmärsin, miten paljon keliakia ruokavaliotani rajoitti ja miten monet entiset herkut olivat nyt kiellettyjä.

1990-luvun loppupuolella pienellä paikkakunnalla gluteenittomien tuotteiden valikoima oli todella suppea. Tarjolla oli vain muutamaa sorttia leipää ja pari keksilaatua. Niistäkin toinen muistutti lähinnä pahvia. Onnekseni äitini osasi leipoa. Hän pyrki leipoen paikkaamaan kauppojen valikoimissa olevat puutteet. Pikkuhiljaa meillä syötiin karjalanpiirakoita, pullaa ja miltei kaikkea, mitä olin kaipaamaan jäänyt.

Pitkään haaveilimme äidin kanssa yhdessä lihapiirakoista. Kaupunkireissulla pienestä puodista niitä viimein ostimme. Jestas sitä pettymystä, kun lihapiirakat olivatkin sisältä raakoja. Seuraavana päivänä äiti leipoi meille itse gluteenittomia lihapiirakoita. Aloin leipoa äidin kanssa ja opin asenteen, että mikäli jotain ei kaupasta saa, niin sen voi kyllä tehdä itse.

Näin myöhemmin kun asiaa mietin, oli ruokavalion noudattamisen kannalta todella tärkeää, että kotona ei tyydytty vain kauppojen valikoimiin. En koskaan nähnyt tarpeelliseksi kapinoida ruokavaliota vastaan tai lipsua siitä, kun äiti teki aina parhaansa pystyäkseen tarjoamaan kotona kaikki ne herkut, joista kodin ulkopuolella saatoin jäädä paitsi.

Kun keliakia on ollut osa elämääni jo lapsuudessa, en koskaan ole kokenut kaupassa käyntiä, ruoan laittoa tai leipomista hankalaksi. Pienestä asti olen oppinut lukemaan tuoteselosteita ja muuntamaan reseptejä itselleni sopiviksi.

Sukulaisten ja kavereiden suhtautuminen keliakiaan oli pääosin ihan positiivista. Ala-asteellakin kaverit veivät viestiä vanhemmilleen sairaudestani. He muistuttivat hankkimaan minulle sopivaa tarjottavaa, jos olin menossa kylään.

Opin myös sairauteni kanssa hyvin omatoimiseksi. Koulun retkille lähtiessä huolehdin aina itse, että opettaja muistaa järjestää myös minulle sopivat ruoat. Äidille sanoin kotona, että olen muistuttanut jo itse eikä koululle tarvitse enää erikseen soittaa. Toisaalta nuo koulun reissut toivat aina pientä stressiä, koska silloin koin olevani enemmän muiden muistamisen armoilla.

Kerran ravintolaan mennessä kysyin opettajalta, että mistähän minä saisin sen ruokani. Opettaja sanoi, että ”ai niin, pitääpäs käydä tuolla tiskillä kysymässä”. Tiskillä sain käsityksen, että asia tuli täysin yllätyksenä ravintolahenkilökunnalle. Muistan hyvin tyrmistykseni, kun ymmärsin, ettei opettaja ollutkaan ilmoittanut asiasta etukäteen. Onneksi kyseisestä ravintolasta kuitenkin järjestyi myös gluteeniton pitsa.

Tämän jälkeen otin tavaksi varmistaa pariin otteeseen, että opettaja muistaa ruoat hommata. Yhden kerran sain muistuttamisillani opettajan hermostumaan. Tilanne oli aika absurdi: 11-vuotias lapsi kysyy opettajalta, että onhan hän muistanut järjestää myös minulle sopivan ruoan luokkaretkelle ja opettaja hermostuu asiasta. Silloin taisi tulla itku.

Opiskelijaelämää aloittaessani vitsailin kavereilleni, että he syövät pussitolkulla makaroneja, mutta minulle makaronin syöminen on lähinnä juhlapäivän juttu opiskelijan tuloilla. Moni ei alkuun tajunnut mitä tarkoitin. Ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun kerroin mitä gluteeniton pasta maksaa.

Aikuisena en enää jännitä kodin ulkopuolisia ruokailutilanteita. En vaivaudu, mikäli gluteenitonta ei olekaan tarjolla. Lapsuudessani keliakia ei vielä ollut kovin tunnettu sairaus ja opin tyytymään siihen, mitä gluteenittomana nyt vain sattui olemaan tarjolla. En välttämättä viitsi edes odottaa, että minulle tarjottaisiin yhtä montaa sorttia kuin tavallista ruokavaliota noudattaville. Nykyään olen kuitenkin oppinut aukaisemaan suuni ja kertomaan ravintoloille ja kahviloille toiveita gluteenittoman valikoiman parantamisesta.