En voi syödä pullaa. Aina tyrkytetään pullaa joka paikassa. Mummulassa on pullaa, äite on leiponut pullaa. Tervetuloa tilaisuuteemme, jossa on kahvitarjoilu. Ja tietysti siellä on pullaa. No eipä paljon harmita. 26-vuotiaat silmäni ovat avautuneet sille, miten joka paikassa ihmiset mussuttavat lihottavia ja pöhöttäviä leipomuksia. Minä voin niistä kieltäytyä hyvällä syyllä.

Aijaa, sulla on keliakia, harmillista. Nykyään meidät gluteeniongelmaiset tosin huomioidaan paremmin. Jonkun pienen rengasliikkeen kakkukahveillakin oli pöydässä viimeisen päälle oikeaoppinen mansikka-kermakakku. Myönnetään, olihan se riemastuttavaa.

Tiedän, olen sopeutuvaista tyyppiä. Kolme vuotta keliaakikkona, ja nykyään unissanikin kysyn, onko tarjottu kahvikakku gluteenitonta. Jos ei ole, jätän väliin. Pitkään iloitsin siitä, että kaupat eivät notku muroja, keksejä, kakkuja ja muita paakkelsseja, joita pystyisin syömään. (Opettelin kyllä leipomaan suklaakakut ja kaurakeksit itse.) Nykyäänhän tilanne on muuttunut, ja marketit tursuavat jos jonkinlaista gluteenitonta sokeripommia. Isompi vaiva on kuitenkin värkkäillä keksit itse kuin napata paketti kainaloon ohimennen, kun piti tulla vain hakemaan porkkanoita ja jauhelihaa.

Miettimättä tulee mieleen kolmaskin hyvä juttu, nimittäin etten juurikaan voi syödä grilliruokaa. Ja se on mahtavaa. Huoltoasemalta tai grilliltä täytyy ottaa aina se salaattiannos. Mitä on pieni makkaraperunoiden kaipuu siihen verrattuna, että säästyn ahtamasta itseeni ravintoaineista köyhää mutta kaloreita tursuavaa grillisapuskaa? Opetellaan miettimään niitä valoisia puolia ja sitä rataa.

Keliakia on myös erinomainen keskustelunherättelijä. Ainakin täällä meillä päin tuppaa olemaan aluksi sangen jähmeä tunnelma, jos toisilleen tuntemattomat ihmiset joutuvat juhliin tahi muuhun tapahtumaan yhtä aikaa. Sen kun tarkistan tarjoilut ja mutisen jotain gluteenista ja keliakiasta, niin piankos joku rohkea uskaltaa aloittaa keskustelun aiheesta. Kertokoot omasta ruokavaliostaan, siskostaan tai työstään keittiöläisenä, melko sama se minulle, mutta jää on murrettu ja ihmiset tohtivat puhua toisilleen.

En usko olevani superihminen. Oikeasti harmittaa rahanmeno, kun jauhot ovat niin kalliita. Leipää raaskin ostaa vain hätätapauksessa, eli väsymyksessä ja kiireessä. Joskus on kiusallista aiheuttaa kutsujen järjestäjälle vaivaa vaikealla ruokavaliollaan.

Ymmärrän, että diagnoosi on ärsyttävä, kauhistuttava, nolostuttava, raivostuttava, turhauttava ja mitä vielä. Mutta voin kertoa, sen kanssa oppii elämään. Pian sitä ei edes muista murehtia. Nuoren on helppo sanoa, ja voi ollakin. Opettelipa kuitenkin kahdeksankymppinen mummonikin tekemään kahvittelutarjoilut gluteenittomasti, ja hänen kääretorttunsa oli niin hyvää, että minäkin halusin reseptin.