Olen 62 vuotta. Helpotti, kun vatsan turvotukseen ja huonoon olooni löytyi syy vuonna 1995. Mutta ruuan hankkiminen oli sitten kaikkea muuta kuin helppoa. Työssä käyvänä. kahden lapsen ja kodin hoitamisen välissä piti miettiä, mistä löytää ruokaa itselle.

Muistan ensimmäisen kauppareissun. Kun tulin kotiin, huusin miehelleni, että siellä ei ollut mitään ruokaa. Ainoastaan lihasoppavärkkiä, joita olisin voinut ostaa. Rauhoituttuani löysin kaupan pakasteesta leipää ja pullaa. En ole koskaan ollut kastikkeiden tai kaljan perään, joten minulla ei ollut ongelmaa niistä. Sen sijaan olisin elänyt korvapuusteilla ja kahvilla.

En päässyt silloin alussa ravitsemusterapeutille. Sen sijaan meidän sairaalan keittiön silloinen emäntä esitteli minulle kuvista, mitä voi leipoa ja tehdä. Voi apua sitä hetkeä. Olin toivoton, kun en ole mikään kokkaaja.

Mutta dieettini on pysynyt, en lipsu siitä tieten, koska en halua elää enää sellaisessa sumussa missä yrittää selviytyä päivästä toiseen. Lääkärini on minua aina siitä kehunutkin, kun labrakokeiden tulokset ovat kunnossa. No, nyt mieheni on leiponut minulle jo kohta 10 vuotta pullaa ja leipää sekä tehnyt ihania kastikkeita.

Kannustavia tekijöitä minulle ovat

- säännöllinen ruokailu
- saan syödä vähäsen kauraa
- keliakia on minulla eikä ainakaan vielä muilla perheenjäsenillä
- liikkuminen on ollut mieluista aina ja nyt pitää liikkua että, vatsa toimisi
- on ollut varaa ostaa keliaakikon ruokaa
- ulkomailla käydessäni nämä erikieliset keliakiakäännökset ovat olleet tarpeen ja
- kun tapaan toisen keliaakikon, tiedän että hän on ystäväni.

Ravintolassa tai matkoilla isommassa porukassa ruokaillessa jonkun mielestä on pätemistä, kun niin tarkkaan kyselen ruoasta. Tai että se ruoka onkin jotenkin parempaa. Tällä hetkellä minulla on sellainen vaihe keliakiaelämässä, että en jaksa selittää. Miksi en voi syödä tuota tai sitä, miksi en ota edes vähän. Tai kuunnella sitä parahdusta, kun ei ole mitään tarjottavaa.