Voisi sanoa, että olen joutunut tutustumaan keliakiaan, koska anopillani on keliakia. Myös hänen äidillään on keliakia. Anoppini vuoksi olen yrittänyt opetella leipomaan gluteenittomia leivonnaisia omien lasten synttäreille. Anopin keliakia aiheutti yleensä jonkin asteista ärtymystä. Vahvana ihmisenä hänellä oli melko aggressiivinen tyyli vaatia gluteenittomia ruokia kodin ulkopuolella ja perhejuhlissa. Itse ajattelin, että jos minulla olisi vastaava tauti, olisin kiitollinen että joku viitsii tehdä perhepiirissä leivonnaisia minua varten.

Sitten tyttäreni sairastui keliakiaan. Asenteeni muuttuivat kertaheitolla. Tyttäreni oli silloin 3,5 vuotias.

Minulle tyttäreni sairastuminen oli shokki. Itkin asiaa pitkään, enkä ymmärtänyt miksi juuri meille piti käydä näin. Itkin myös mahdollisia syntymättömiä lapsia. Miten voisin enää unelmoida raskaudesta, kun tietoisesti ottaisin siinä riskin, että syntyvä lapsi joutuisi kärsimään keliakiasta lopun ikäänsä. Nyt nämä ajatukset tuntuvat liioitelluilta.

Tytön oireettomuuden takia sairaus tuntui enemmän rangaistukselta kuin helpotukselta. Jo pelkästään tytön vieminen ikävältä kuulostavaan ja nukutusta vaativaan tähystykseen tuntui todella vaikealta. Vanhempana piti esittää rohkeaa ja reipasta sekä koittaa tsempata lasta tulevaa toimenpidettä varten.

Asian suremisesta siirryin toimintavaiheeseen. Imin netistä tietoa ja liityin Keliakialiiton jäseneksi. Koitin kääntää ajatukseni positiivisiksi, koska olihan hyvä että keliakia oli tullut ilmi ilman että lapsen olisi tarvinnut kärsiä ikävistä oireista. Koska keliakia todettiin tytöllä niin nuorena, tulisi hän kasvamaan taudin kanssa. Ruokavalio muodostuisi luontevaksi osaksi elämää. Tytölle selitin asiaa niin, että nykymaailmassa on paljon allergioita ja sairauksia, jotka estävät joidenkin ruoka-aineiden syömisen.

Keliakiasta tuli koko perheen asia. Kaksi vuotta vanhempi isoveli tutki kaupan hyllyllä pakettien merkintöjä. Jonkinlaisen ruokaremontin teimme myös. Einesten osuus lasten ruuasta väheni gluteenittoman ruokavalion myötä. Ulkona syöminen on vähentynyt todella paljon keliakian myötä. Tiedostan, että on tärkeää opettaa lapselle ravintolakulttuuria, mutta monesti on helpompi mennä sieltä missä aita on matalin ja valita ne tutut ja turvalliset ruokapaikat.

Tunne, ettei halua olla vaivaksi läheisille elää vieläkin vahvana minussa. Toisaalta olen myös naarasleijonan roolissa monissa tilanteissa. Anoppini ja tyttöni saivat diagnoosin myötä yhteisen jutun. Ainakin voin olla varma, että mummolassa tyttö saa turvallisesti gluteenitonta ruokaa. Toisaalta joskus huomaan anopin tietojen kaipaavan päivitystä. Hienoisilta törmäyskursseilta hänen kanssa ei voi välttyä, koska kyseessä on kuitenkin lapsen terveys.