Sumuisena lauantaina hurskastelua tummapaahtoisen kahvin sekä gluteenittomien kaura-porkkanasämpylöiden kanssa.

Hiljattain kohuttiin Germanwingsin lentokoneen Airbus A320 kauhistuttavasta turmasta. Ilmeisen heikkohermoinen perämies ohjasi todennäköisesti tahallaan koneen päin vuorenseinämää Alpeilla. Uutisointi kertoo myös, että perämiehellä olisi ollut lapsesta asti intohimoinen, jopa pakkomielteinen suhtautuminen Alppeihin. Sekä sen kertovat myös, että äijä oli uhonnut tyttöystäväleen että tekee vielä jotakin joka muuttaa järjestelmän, ja jonka jälkeen ihmiset muistavat hänet.

Tiedättekö mikä minulla taitaa jäädä tästä turmasta parhaiten mieleen? Ei suinkaan Andreas Lubitz, vaan joidenkin ihmisten vääristynyt suhtautuminen kanssaeläjiin.Turmassa kuoli 150 ihmistä...150 isää, äitiä, lasta, rakasta puolisoa, tärkeitä isovanhempia, arvokkaita ihmisiä. Ihmetyksekseni olen somessa lukenut, kuinka jotkut ovat kertoneet miettivänsä kyyneleet poskia pitkin valuen sitä hirveää vääryyttä joka kohtasi niitä viittä kulkukoiraa jotka oli koneessa, niitä lennätettiin Espanjasta Saksaan uusiin adoptiokoteihinsa. Kuinka upea elämä näitä hylättyjä ja kaltoinkohdeltuja koiria odottikaan, ja kuinka hirveä vääryys tapahtui kun se niiltä riistettiin! Ja miten julmia ihmiset ovat kun meuhkaavat vain siitä perämiehestä ja kuolleista ihmisistä, eikö kukaan välitä koirista?

Tälläiset suolaisten kyynelten tahraamat päivitykset hauva-paroista sai mut taas ihmettelemään teollistumisen, tai no sanotaan nyky-yhteiskunnasta puuttuvan yhteisöllisyyden vaikutuksia ihmisten mieliin. Yhteisöllisyyttä ei kaupunkialueilla nuoren aikuisen kesken taida kovin paljoa olla muualla kuin internetin syövereissä. Missä kohtaa kävi niin, että toisista ihmisistä välittäminen, empatia ja kanssaeläminen vaihtui kiireeseen ja sen myötä helpompien aiheiden käsittelyyn?

Ne koirat eivät takuulla (ilmeisesti ruumassa) ruumassa matkustaessaan odottaneet innolla uutta elämäänsä. Ei ne koneen pudotessa tajunneet, että nyt kaikki odotus menee hukkaan ja kurja elämä saa kurjan lopun. Todennäköisenä silti pidän, että ne kyllä tiesivät muista matkustajista poiketen jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole nyt kohdallaan, vaara uhkaa. Koiran aivokuori on erilainen kuin ihmisellä, koira ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan samalla tavalla asioita kuin ihminen...Sen maailman käsitys on erilainen.

Silti katsotaan aiheellisemmaksi pitää kovaa melua enkelikoirista joiden piti sulostuttaa jonkun adoptioperheen eläää toisella puolella Eurooppaa kuin ottaa selvää että onko tarpeellista ja voidaanko tarjota apua menehtyneiden omaisille.

Onko tosiaan niin, että jos aihe on vaikea (150 menehtynyttä, se on oikeasti hurja asia kun alkaa miettimään tarkemmin) niin keskitytään siihen aiheesta helpoimpaan yksityiskohtaan ja volistaan siitä sitten antaumuksella? Olin teini-iässä kun Estonian hirvittävä turma tapahtui. 28.9.1994, Suomen lahdella oli pimeä ja myrskyinen yö. M/S Estonia purjehti 14 solmun nopeudella kovassa tuulessa ja hurjassa aallokossa Tallinasta Tukholmaa, kun keulavisiirin lukot repesivät kovassa merenkäynnissä Utön edustalla. Paatti haukkasi sitten ihan huolella vettä sisuksiinsa, kallistui ja alkoi uppoamaan vauhdilla perä edellä. Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, meri vei veronsa joten heistä menehtyi 852 ihmistä. Tämä nähtiin heti aamulla Huomenta Suomen uutisissa, ja kouluun mentiin sekavin tuntein; pelotti, ei oikein tiedetty miten käsitellä sitä että meidän lähellä, sillä samalla merellä jonka rannalla asuttiin, siellä upposi iso matkustaja-autolautta ja ihmisiä kuoli enemmän mitä meidän koulussa oli oppilaita.

Muistan vieläkin kuinka oltiin sekavin tuntein ja tukka pystyssä englannin tunnilla (sattui kai olemaan päivän ensimmäinen tunti), ja opetuksen sijaan opettaja aloitti keskustelun tästä kamalasta turmasta. Pari oppilasta oli niin järkyttyneitä että alkoivat itkemään. Saatiin ensimmäinen oppitunti suuronnettomuuksien kohtaamisesta tunnetasolla.

Sanotaan, että somen avulla suomalaisista on tullut sosiaalisempia ja avoimempia. Mutta onko nyt käynyt niin, että some on antanut mutta myös ottanut? Onko käynyt niin, että takerrutaan julkaistuihin kuviin ja ajatuksiin ja luodaan ryhmiä jotka ovat luovat mielikuvia niin surraan niiden loppumista katkerasti. Ja koska ei (vieläkään) tarvitse näyttää todellisia tunteitaan elävässä elämässä niin tunteet purkautuvat vähän erikoisella tavalla? Kun ei tarvitse enää kohdata ihmisiä vaan katsellaan kuvia ja jutellaan niiden kuvien kanssa niin ne menettävät todellisuusaspektinsa ja tuntevista, ihanan vivahteikkaista, elävistä naisista ja miehistä tuleekin vain hahmoja.

Tämä ajattelumalli on levinnyt (tai ehkä aina ollut?) myös jotain mystistä sairautta sairastavia kohtaan. Koetaan jopa sääliä niitä hahmoja kohtaan jotka eivät voi syödä ja juoda kuten normaalit henkilöt, koetaan ehkä jopa kiusalliseksi huomioida näiden hahmojen tarpeita kutsuilla tai vaikka työelämässä. Helpommalla pääsee kun ei kutsu ollenkaan tai keittää kutsuilla sen verran kahvia että se tyyppi joka ei voi syödä normaalisti saa jotain nokkansa eteen. Liian hankalaa miettiä vaihtoehtoisia tarjottavia, miksei se nyt voi olla kuten muutkin ihmiset?

Asun kahden paimenkoiran kanssa yksin paikassa jossa ei naapureita kovin usein näe vaikka pienkerrostalossa asunkin. Ystäviä en ehdi näkemään kovin usein, ihan senkin takia kun he asuvat lähimmillään n.20km:n päässä ja muut 200-400km:n etäisyydellä. Soittelen heille silti välillä ja pyrin näkemään ennen kun naamataulut unohtuvat, ja tietty laitellaan somen kautta viestiä ja päivitystä kun keretään. Olisi hirveää jos minustakin tulisi vain hahmo, ja jos menehtyisin niin eniten huolissaan oltaisiin minun koiristani.