Olet täällä

0

Minulla oli ilo olla mukana Lautasella-messutapahtumassa kertomassa kokemuksiani Suunta-bloggaajana. Tuo tapahtuma sai minut miettimään vertaistuen merkitystä. 

Kun keliakia tuli meidän perheeseemme viisitoista vuotta sitten, emme tunteneet ketään keliaakikkoa. Perheessämme, suvussamme tai ystäväpiirissämme ei ollut ketään, joka olisi sairastanut keliakiaa.  Olin työni kautta kuitenkin tutustunut keliakiaan ja tiesin siitä jotakin, samoin sen vaatimasta ruokavaliohoidosta. Silti pienen lapsen terveydentilaan vaikuttava suuri muutos oli hämmentävä ja iso kokemus koko perheelle. Vaikka huoli lapsen hyvinvoinnista oli suuri, koimme silti, että tämä on asia jonka kanssa pystymme elämään. Niin paljon muuta vakavampaa olisi voinut olla lapsemme sairauden takana.

Jouduimme - tai pääsimme - siis tutustumaan keliakiaan ja sen mukanaan tuomiin arjen haasteisiin aika paljolti kylmiltään. Lastenklinikalta saimme toki ravitsemusneuvojan konsultointikäynnin, mutta se oli lähinnä esitteiden ja sen saman aika pintapuolisen tiedon jakamista, mitä meillä jo muutenkin oli. Olisin silloin kyllä kaivannut vertaistukea samassa tilanteessa olevalta vanhemmalta tai ystävältä. 

Samalla kun opimme itse, jaoimme saamaamme oppia päiväkotiin, ystäväperheille, sukulaisille ja muille läheisillemme. Eikä se tiedon jakaminen ole loppunut vieläkään. Ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä pitää edelleen muuttaa, mutta vieläkään ei lähipiiriimme ei ole tullut toista keliaakikkoa. Lukuun ottamatta toisella puolella maapalloa asuvaa serkkuani, jolla todettiin keliakia muutama vuosi sitten, hieman ennen hänen 50-vuotispäiväänsä.

Kaisa oli sairastuessaan niin pieni, että tärkeimmäksi huoleksemme hänen toipumisensa lisäksi nousi se, että tyttö ei koskaan joutuisi kokemaan itseään erilaiseksi suhteessa muihin. Kun muita keliaakikkoja ei lähipiirissämme ollut, teimme hänen siirtymisestään gluteenittomaan ruokavalioon mahdollisimman helpon. Kotonamme tehtiin ja tehdään edelleen kaikille sama ateria, ja synttäreillä huolehdin, että tyttö sai mukaansa omat herkut, jos synttärisankarin perhe koki niiden tekemisen liian vaikeaksi. Onneksi näin ei montaakaan kertaa käynyt, vaan kaikki ovat suhtautuneet asiaan ymmärätävästi ja halunneet auttaa. 

Ja mitä tällä kaikealla haluan sanoa? Sitä, että ottakaa kaikki saamanne apu ja tieto vastaan, jos sitä on läheltänne saatavilla. Onneksi on Kaliakialiitton hyvä työ, siitä esimerkkinä tämä Suunta, sekin varmasti auttaa monia eteenpäin ja tutustumaan keliaakikon elämään.

Tärkeintä on mielestäni oma asenne. Kaiken saa tehtyä hankalammaksi kuin mitä se oikeasti on, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Rohkeutta ja rakkautta matkaan, myös keliaakikoille! <3

Lisää uusi kommentti