Olet täällä

0

Näin vuoden lopulla sitä herkästi pysähtyy miettimään mennyttä vuotta ja tulevia aikoja. Meille vuosi on ollut pysähtymisiä täynnä. On pysähdytty miettimään Esikoisen yksinäisyyttä ja erilaisuuden tunteita. On pysähdytty miettimään Keskimmäisen outoja oireita. On pysähdytty sisäilmaongelmaisen koulurakennuksen vuoksi ja miettimään vastalauseita sen käytölle. On pysähdytty testien äärelle. On pysähdytty diagnoosien äärellä. On pysähdytty miettimään omaa oloaan ja omaa jaksamistaan. On pysähdytty sairastamaan keuhkokuumetta. On pysähdytty sydän syrjällään huolesta toista kohtaan. On pysähdytty nukkumaan. On pysähdytty valuttamaan pari stressiä purkavaa kyyneltä joen varrella tuimana tuivertavassa tuulessa.

Kun pysähtymisiä sattuu olemaan paljon, vakavistakin aiheista, tuntuu, että kaikki aika pysähtymisten välillä on pelkkää ajan kirimistä. Mennään kiireellä. Ollaan kiireisiä. Tehdään kiireellä. Silloin karsitaan niitä pienempiä, mutta tärkeitä pysähtymisiä. On vähemmän pysähdytty katsomaan vain kaunista taivasta. On vähemmän pysähdytty sukulaisilla kylässä. On vähemmän pysähdytty kirjan ääressä. On vähemmän pysähdytty leipomaan. On vähemmän pysähdytty puhumaan toisillemme tai kuuntelemaan toisiamme. Olen vähemmän pysähtynyt kirjoittamaan tänne Suuntaan.

Nuo pienet pysähtymiset ovat todella tärkeitä. On tärkeää pysähtyä hetkeksi puhumaan omasta itsestään, päänsä sisällä kieppuvista ajatuksista ja huolista. On tärkeää pysähtyä lapsen halaukseen. On tärkeää pysähtyä sohvalle katsomaan lapset kainalossa joulukalenteria tai animaatioelokuvaa. On otettava hetki pysähtyä katsomaan komeana möllöttävää superkuuta tai pientä upiaista koivun oksalla. Kumpikin sai minut huokaisemaan ihastuksesta. On ihana pysähtyä onnesta ruokakaupassa, kun löytää jotain valmista ruokaa, mitä ei tarvitse alusta lähtien ihan itse tehdä. Tekee mieli ihan hieman hypähtää siinä kaupan käytävällä, viileän hyllyn edessä, kun löytyy Kuopuksellekin sopivaa pottulaatikkoa. Ehkäpä jopa hypähdinkin... Ehkäpä hypähdin toisenkin kerran ihan vain siitä ilosta, että uskalsin taas hypähtää ilosta.

Suomi täyttää tänään 100 vuotta. Me vietämme täällä itsenäisyyspäivää ihan kotosalla, perheen kesken. Otimme tämän päivän pysähtymiseen. Minnekään ei ole kiire. Huomenna jatkuu taas arki ja kiireet. Tänään on aika kunnioittaa satavuotiasta kotimaatamme ja myös oivallinen hetki pysähtyä.

Itsenäisyyttä on juhlittu myös monissa kouluissa. Meidänkin koululaisemme harjoittelivat ahkerasti ja viime lauantaina se sitten koitti: Suomi 100 -juhlat koululla. Pukeuduttiin juhlavasti ja vedettiin jalkaan ne ärsyttävät sukkahousut. Kammattiin tukkaa ja hieman ehkä jännitettiin. Koululla vanhemmat ja sisarukset pysähtyivät katsomaan ja kuuntelemaan.

Oppilaiden esitykset olivat hienoja. Sain nauraa, hymyillä ja valuttaa ylpeyden kyyneleen. Koulussa oli ihanasti muistettu myös gluteenittomia ruokailijoita. Myös meidän kananmuna-allerginen keliaakikkomme sai ihan oman leivoksen. Se, että vilja-allerginen Kuopuksemmekin sai leivosta maistella, oli jo ihan käsittämättömän mahtavaa! Siksi en kerennytkään kokonaista leivosta kuvaamaan, koska onnellisina kävimme leivostemme kimppuun.

Lapset olivat koulun juhlissa keksineet paljon hyviä asioita Suomesta. Keksikää nyt jokainen jotain hyvää ihan tässä hetkessä. Kyllä, niitä huolia, murheita ja pelkoja riittää varmasti vielä huomennakin, mutta nyt juuri niitä ei ole lupa ajatella. Ole hetki pysähdyksissä. Ole ja huokaise, että vaikka tänään tuntuisikin vaikealta, niin ehkä huomenna asiat ovat hieman paremmin. Ehkäpä huomennakin kaupasta löytyy jokin kiva gluteeniton uutuus. Ehkäpä huomenna kaikki tajuaa kuinka tärkeää on puhdas sisäilma tai gluteeniton ruokavalio keliaakikolle. Ehkäpä huomenna ei tunnu yksinäiseltä. Ehkäpä huomenna allerginen lapsi sietääkin jotain uutta. Ehkäpä huomenna ei tarvitse pysähtyä harmillisista syistä, vaan iloisemmista. Mennään kohti huomista, mutta muistetaan myös pysähtyä! Ihanaa itsenäisyyspäivää teille kaikille!

Lisää uusi kommentti