Miten itselläsi todettiin keliakia? Keliakian oireet voivat olla niin monimuotoiset, että varmasti meillä kaikilla on ihan omanlaisensa tarina siitä, miten keliakiadiagnoosiin päädyttiin. Omalla kohdallani tämä tapahtui sattumien ja pienten mutkien kautta.

Selvittelyt alkoivat siitä, kun 17-vuotiaana olin menossa aivan tavalliseen kouluterveydenhuollon tarkastukseen. Äitini sitten oli ilmeisesti jo jonkin aikaa miettinyt sitä, kuinka vähäveriseltä näytin. Hän sanoi, että minun kannattaisi pyytää terveydenhoitajaa mittaamaan samalla hemoglobiiniarvoni. Eipä äiti tuolla hetkellä tiennyt, mihin tämä kehotus sitten lopulta johti.

No terveydenhoitaja sitten mittasi hemoglobiinin (itse asiassa useaan otteeseen, sillä hän ei ollut uskoa arvoa todeksi), ja tuloksena oli 71. Hoitaja pudisteli päätään ja ihmetteli, miten voin seistä siinä hänen edessään tällä hemoglobiiniarvolla, kun normaali arvo minulle olisi 130. Kaiketi muutos oli tapahtunut niin hitaasti, että kehoni oli tähän arvoon tottunut. Tästä tietysti seurasi lisäselvittelyjen vyyhti, jolloin kaikki verenvuotohäiriöt yms. testattiin. Tuosta ajasta muistan lähinnä sen, miten olo oli kuin neulatyynyllä: testit otettiin vielä aina vasemman käden ”kauniista suonesta”, vaikka kuinka pyysin, että yrittäkää jotenkin ottaa välillä oikeasta kädestä.

Erään kerran lääkäri sitten heitti ilmoille keliakian mahdollisuuden. Ensimmäisen kerran kuullessani tämän naurahdin ja totesin ”No ei minulla kyllä keliakiaa ole. Kenelläkään suvussa ei ole keliakiaa, ja minähän olen syönyt vehnätuotteita koko ikäni”.

Paitsi että keliakiahan se sitten paljastui syyksi alhaiseen hemoglobiiniarvooni. Yllättäen diagnoosi ei tullut minulle sokkina. Lähinnä ajattelin, että ”vai niin, ruvetaanpa sitten sen mukaan elämään”. Asenteeni johtui varmasti osin siitä, että molemmat sisareni olivat koko ikänsä olleet allergikkoja, toinen vähän allerginen kaikelle ja toinen vakavasti kananmunalle. Sinänsä uusi ruokavaliorajoite perheeseen ei tullut siis järkytyksenä. Nähtyäni, miten he selvisivät arjesta, osoitti minulle, että minäkin pystyn ruokavaliorajoitteen kanssa elämään.

Ennen keliakiadiagnoosia muistan ajatelleeni, ettei minussa ollut mitään vikaa, että voin aivan hyvin. Näin jälkikäteen ajateltuna en todellakaan voinut hyvin. Olin todella puhditon ja vaisu enkä oikein koskaan jaksanut lähteä mihinkään. Nämä kaikki piirteet korostuivat teini-iässä, jolloin tautikin oli jo varmaan kehittynyt pahaksi. Tässä mielessä voisin jopa sanoa, että vaikka omaan keliakiaan liittyy paljon henkisiä haasteita, keliakiadiagnoosi on parasta, mitä minulle terveyden ja hyvinvoinnin kannalta on tapahtunut.