Olen noudattanut gluteenitonta ruokavaliota keliakian vuoksi yhdeksän vuoden ajan. Olin huojentunut, kun sain diagnoosin, koska se selitti vaivani. Parin kuukauden kuluttua huomasin, miten rauhallinen vatsani oli eikä minun tarvinnut juosta vessassa monia kertoja päivässä. Sopeutuminen sujui mielestäni sutjakasti, koska olihan keliakia ja gluteeniton ruoka minulle tuttua jo siskoni ja äitini kautta. Joitakin järjestelyjä kotona piti toki tehdä, kuten gluteenittomille tuotteille oma kaappi, jotta ne eivät kontaminoidu muilla jauhopölyillä. Lapset oppivat nopeasti ja kyselevät usein jostain tuotteesta, jota itse syövät, että voinko minä syödä sitä. Tyttäreni tekee leipoessaan tuotteesta näppärästi gluteenittoman version, vaikka ohjeessa olisi esim. vehnäjauhoa.

Kaikki tietävät, että äidin voileipämargariinirasiaan ei ole koskemista ”likaisella” veitsellä. Mies tahtoo toisinaan olla (ei tarkoituksella kuitenkaan, uskon) uppiniskainen tai ajattelematon jättäessään leivän murusia pöydälle ja kiivas pöydän pyyhintäni palauttaa hänen muistinsa ehkä hetkeksi.  Annan tästä toki suoraakin palautetta  Joka tapauksessa koen, että kotona olen normaali. Kastikkeet ja ruuat yleensä tehdään sellaisiksi, että kaikki voivat niitä syödä. Makaroniruuista tehdään yleensä kaksi versiota sen vuoksi, että gluteenittomat ovat niin kalliita. Pizzaa tehdään myös sekä että, sillä yhdestä ei millään kuitenkaan riitä kaikille ja täytemieltymyksetkin vaihtelevat. Erityistä tunteiden vuoristorataa ei minun kotona tarvitse kokea - ainakaan gluteenittomuuden suhteen. Ilon ja pettymyksen tunteita toki liittyy aina leipomuksen tai ruuan onnistumiseen tai epäonnistumiseen muutenkin. Kotona koen olevani turvassa, vähän niinkuin Tarja kuvaa omassa blogikirjoituksessaan.

Näissä kotoisissa tunnelmissa huomiseen, jolloin kerron tunteistani kodin ulkopuolella!