Olet täällä

Viljapellon havinaa

Blogi gluteenittomasta elämästä
10

Elämä on täynnä juhlapyhiä, joita sitten juhlitaan yleensä jollain tietyllä leivonnaisella. Helmikuussa tällaisia päiviä on Runebergin päivä ja laskiainen. Sitten tulee vappu, jolloin koko Suomi syö munkkeja. Jouluisin syödään joulutorttuja. Näitä juhlapyhiä ja niihin liittyviä tarjoiluja riittää.

 

 

Muistan kuinka itse viime vappuna meinasin menettää järkeni, kun joka tuutista tuli kuvia munkeista. Minä, joka en usein edes tällaisia herkkuja syö. Tuolloin munkista alkoi tulemaan ihan pakkomielle. Facebook, instagram ja koko sosiaalinen media täyttyi munkeista ja minä täytyin munkkikateudesta. Katselin vierestä, kun miehelle tarjottiin munkkeja anopilla, hänelle tarjottiin munkkeja äitini luona, hänelle tarjottiin munkkeja kun käytiin vielä kylässä. Minä vaan katselin. Kun olin aikani katsonut näitä munkkeja, joka puolella, niin mulle tuli pakkomielle, että mä haluan vaan yhden munkin. Mulle olisi riittäänyt siis yksi munkki, siis vaikka kuinka pieni vaan. Ajettiin sitten mökiltä Sammatista varmaan sellaisen 100 kilometrin säteellä olevat kaikki 10 pikkukauppaa, mutta mistään ei löytynyt gluteenittomia munkkeja. Mä ajattelin, että mä kuolen siihen munkkikateuteen. Melkein menetin yöuneni sen kateuteni kanssa. 

 

Lopulta kun vappu oli ohi ja mä pääsin isompaan kauppaan Helsingissä löysin munkkipussin pakastinaltaasta ja mun munkkikateus oli sillä kuitattu. Huh, huh, kun se oli raskasta. 

 

Olen monta kertaa miettinyt, että miksi tämä asia tuntuu niin järkyttävän suurelta juuri silloin, kun joutuu sivusta seuraamaan tällaisia tilanteita. Sitä tuntee ikään kuin itsensä ulkopuoliseksi, kun muut herkuttelevat isolla porukalla ja sinä kaivat sitä omaa pientä eväsrasiaasi, jossa on se näkkileivän palanen. Nielet kiukkua ja koitat vakuuttaa itsellesi, että ihan sama, että jäitkö ilman. Tosiasiassa se ei kuitenkaan ole ihan sama. 

 

Minä sanon usein oman torttu- tai munkkikateuteni muille. Tämän kateuden tietää varmasti vain sellaiset ihmiset, jotka ovat tätä joutuneet kokemaan. He tietävät, mistä nyt puhun. Lopulta kun päivä on ohi, niin elämä taas jatkuu. Sinä päivänä se kuitenkin tuntuu pieneltä kuolemalta. 

 

Toisaalta ehkä mä olen onnellinen, että ne tortut ei sittenkään olleet tänäkään Runebergin päivänä sitten lopulta mun vyötärölläni. Se on se millä mä lopulta lohdutan itseäni. 

Hyviä kateuspäivä kaikille meille gluteeniyliherkille ja keliaakikoille. Meillähän on lupa näihin tunteisiin. Lupa kaikenlaisiin tunteisiin. Loppupeleissä en mä olisikaan halunnut niitä syödä. 

 

Maiju


0

 

Tässäpä kotoinen kahvipöytä. Kakusta on jo syöty puolet. Tuli tarjottua rennosti muovisesta alustasta, voi voi. Kaikki leivonnaiset, paitsi pullakranssi, on omatekemiä ja gluteenittomia. Kukat paljastavat, että kysymyksessä on ristiäiset. Ensimmäisen lapsenlapsen ristiäiset on tietysti suuri juhla. "Minä olen ihme, suuri ihme..." lukee kastetodistuksessa.

Ehkä joku uusi pikkuleipä oli kuivahko, mutta eipä kukaan tainnut huomata syövänsä glutteenitonta.

Vuosi alkoi tilaisuuksilla elämänkaaren ääripäistä, eli hautajaisilla ja ristiäisillä. Surun kohdatessa, haluaa käytännön asiat, kuten muistotilaisuuden tarjottavat, teettää ammattilaisella. Ei ole voimia eikä haluakaan pyöritellä jauhopeukaloa. Kun suvussa on keliakiaa, saattaa olla montakin gluteenittoman syöjää. Tätä pitopalvelut ei tunnu käsittävän. Hautajaisissa puolitamme kahvileivät. Gluteenitonta täytekakkua ei tunnu saavan tilaamallakaan.

Keliakialiitto voisi järjestää kursseja pitopalveluyrittäjille, tai lähettää jotain tietoa. Pohjois-Suomessa tuntuu ainakin olevan tarvetta.

Eihän syöminen ole tärkeintä meille, eikä muillekaan.


8

Ajattelin kertoa ensimmäisessä blogipostauksessani keliakiataustaani ja siitä, että miten olen oppinut keliakian kanssa elämään. 

 

Sairastuin keliakiaan 4-vuotta sitten keväällä. Keliakia iski minulle yllättäen ja odottamatta. En kärsinyt mistään sellaisista oireista etukäteen, josta olisi voinut edes ymmärtää, että sairastaisin keliakiaa tai muutakaan suolistosairautta. Eräänä päivänä ulkomaan matkalla aloin oksentamaan kaiken mitä söin. Palattuani Suomeen lähti käyntiin tutkimukset, jotka aloitettiin tähystyksellä. Odottelin kokeiden tuloksia useita viikkoja ja muistan vain lääkärin sanat  kun menin kuulemaan kokeiden tulokset, lääkäri sanoi, että "sinulla on keliakia". Lääkärin saatesanat oli vastaanotolta lähtiessäni, että nyt sinun pitää sitten noudattaa ehdotonta gluteenitonta ruokavaliota, tilaapa aika ravintoterapeutille ja tässä on sinulle esite keliakiasta

 

Muistan vain ensihämmennyksen, että mitä minä nyt sitten uskallan syödä? Muistan vielä kun kysyin facebook-kavereilta, että "sanokaahan, että onko kaikki gluteeniton leipä pahaa, mikä oli ollut mun ensikokemukseni gluteenittomasta leivästä". Sain vastaukseksi facebook-kaverilta, että "kyllä ikävä kyllä kaikki on". Tulin kyllä sitten oppimaan, että eihän ne kaikki ole pahaa, olin vaan sattunut ostamaan jonkun ei niin hyvän vaihtoehdon ensimmäiseksi leiväkseni. Silloin päätin, että kun löydän hyvän gluteenittoman tuotteen, niin siitä kerron kyllä kaikille heti. Näin olen myös tehnytkin. Olen tänä päivänä hyvin aktiivinen keliaakikko ja jaan tietoa hyvistä gluteenittomista tuotteista ja ruokapaikoista sekä sairaudesta yleensäkin. Se oli se mitä itse kaipasin alkuun ja sitä kaipaa varmasti monet muutkin keliaakikot ja gluteeniyliherkät ihmiset, jotka ovat juuri sairastuneet. 

 

Ensimmäinen vuosi itselleni oli se pahin, syystä, että liian usein joutui vielä silloin törmäämään kahviloissa sanoihin, että "ikävä kyllä meillä ei ole mitään gluteenitonta". Tänä päivänä olen oppinut jo löytämään ne kahvilat, jotka palvelevat ja jättämään väliin, ne, jotka eivät palvele.  Olen löytänyt myös erilaisen tavan syödä. Nykyiseen ruokavaliooni kuuluu hyvin paljon kasviksia, hedelmiä, marjoja, pähkinöitä ja kaikkea terveellistä. Olen todennut moneen kertaan, että tänä päivänä voin paljon paremmin kuin silloin, kun en tiennyt keliakiastani. Keliakia on myös siis auttanut minua voimaan paremmin kuin ennen. Olen kasvanut keliakian kanssa hyvinvoivammaksi ihmiseksi. 

Voin siis todeta, että itselleni keliakia avasi oven parempiin ruokailutottumuksiin. Positiivisena ihmisenä koitan keskittyä asioihin mitä minä saan ja voin syödä, enkä siihen, että mitä en enää voi syödä. 

Tässä lyhyt esittely siitä, että miten miten minun keliakiani sai alkunsa. Matka jatkuu. 

Maiju


Sivut