Olet täällä
Mulla ei riitä sormet laskemaan kuinka monta kertaa multa on kysytty tuon tyylisiä kysymyksiä tämän seitsemän kuukauden aikana. Ei täysin noilla sanoilla, mutta viesti on kyllä mennyt perille: miksi mä en voi syödä sitä keksiä, jos mä en siihen kuole?
Hyvä uutinen: mun lyhyen kokemuksen mukaan Suomessa keliakian kyseenalaistamista ei harrasteta ainakaan niin rankalla kädellä kuin täällä.
Huono uutinen: Suomeen siirtyminen noin reiluun kolmeen kuukauteen ei ole mahdollista, mutta hei, asiat voisivat oikeasti olla tuhat kertaa huonomminkin...
Sitä harvinaista herkkua täällämain, gluteenitonta purilaista ravintolassa
Mä olen ollut keliaakikkona Suomessa 10 päivää, Kanadassa 191 päivää. Sain diagnoosin elokuun lopussa vuonna 2017, sopivasti kymmenen päivää ennen kuin aloitin vaihtovuoteni Kanadassa. Voisi kait sanoa, että hyppäsin kahteen uuteen maailmaan samaan aikaan.
Kanadassa olosuhteiden pakosta taivuttelin itseni sopeutumaan uuteen ruokavalioon todella nopeasti, mutta ne kymmenen päivää Suomessa kriiseilin yksinäni lähetellen kavereille ylidramaattisia viestejä, koska se helpotti. Mä en ollut mitenkään varautunut saamaan keliakiadiagnoosia, vaikka olinkin kärsinyt satunnaisesta huimauksesta parin vuoden ajan. Se oli kuitenkin ainoa oire, ja koko testeihin mentiin sekä lääkärin että mun ajatuksilla “Enpä usko, mutta tehdään kuitenkin”. No, usko osoittautui vääräksi ja nyt ajateltuna hyvä että osoittautui.
Hommat ei aluksi mennyt ihan putkeen, ja mun alkutaival keliaakikkona meni aikalailla päin puita ja pensaita. Hostäiti kyllä osti mulle erittäin mielellään “omia tuotteitani” ja kokkasi erikseen gluteenittomat sekä gluteenilliset pastat, mutta yksi asia mitä mä en Suomessa ehtinyt kohtaamaan kertaakaan osoittautui täällä mun toisessa kotimaassa tosi yleiseksi ilmiöksi: se pirun kyseenalaistaminen.
Aluksi epäilevät kysymykset (ks. ennakkoluulot) liittyen mun erilaisempaan ruokavalioon oli tosi vaikeita vastaanottaa. Lausahdukset “Ootkos vähän nirso?” tai “Tosi surullista ettet halua syödä tätä kakkua”, sai mut kiroamaan kaikki voimasanat pääni sisällä. Varsinkin lauseet, jotka sisälsivät väitteen etten haluaisi syödä jotain, kuului mun kestoinhokkeihin. Kun selitin, että mä en kuole sillä sekunnilla, kun pistän jotain gluteenillista suuhuni, ihmiset katsoivat silmät ymmyrkäisinä, että mikä tässä muffinsissa sitten on ongelma.
Jälkeenpäin ajateltuna nuo olivat tosi pieniä asioita, yksittäisten asiasta tietämättömien ihmisten aivopieruja, mutta silloin ne tuntuivat suuntaviivoilta, joiden mukaan mun olisi pitänyt syödä. Mä olin tuore keliaakikko, yksin uudessa maassa pihalla kuin lumiukko ja yhtäkkiä niitä tuttuja tuotteita ei löytynytkään sieltä viereisestä Citymarketista. Osaksi ulkopuolelta tulevien kommenttien takia mä itsekin aloin kyseenalaistamaan koko keliakiaa. Miksi mä en voi syödä viljaa edes vähän? Haittaako se yksi kakkupala? Enkö mä koskaan saa tietää miltä maistuu joku tietty leivonnainen? Uhriutumista oli ilmassa, myönnetään.
Läksiäiset viime elokuulta ennen keliakiadiagnoosia
Nyt lähes seitsemän kuukautta myöhemmin paljon viisaampana voin todeta, että vaikka kuinka välillä pännii ja ärsyttää, oman pirtansa pitäminen tuntuu mielettömän hyvältä jälkikäteen. En mä vieläkään tunne keliakiaa läheskään kokonaan, korkeintaan olen työntänyt nenäni sinne gluteenittomaan kuplaan ja haistellut menemään tämän puoli vuotta, mutta nyt mulla on paljon enemmän itsevarmuutta syödä juuri niin kuin itse tiedän olevan tarvis. Se ei aina ole itsestäänselvää.
~ Meri
P.S. Jos haluatte seurata mun matkaa ennen kaikkea vaihto-oppilaana täällä vaahterasiirapin ihmemaassa, kurkatkaa ihmeessä mun blogia osoitteessa https://mereltamerelle.blogspot.ca/ ja liittykää lukijaksi!
Kommentit
Lisää uusi kommentti