Puhelimen herätyskello soi, se näyttää aikaa 7.20. Harkitsen kyljen kääntämistä, mutta päätän kuitenkin nousta ylös. Lotta- koirakin on jo innoissaan: ”Nyt se mamma nousi, mennään jo!” Käytän Lotan nopeasti pihalla ja tämä katsoo anelevasti, josko voisimme mennä yhdessä takaisin nukkumaan. Alan kuitenkin laittamaan aamupalaa itselleni: Yksi gluteeniton sämpylä, enempää ei tänään ehdi. Mietin joka työaamu, miten mukava olisi syödä rauhassa aamiainen. Kuitenkin jokainen aamu-uni vie voiton. Pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan!

Parin tunnin työnteon jälkeen lähdemme työkavereiden kanssa käymään läheisessä kahvilassa. Muut ihastelevat wienereitä ja mansikka täytteisiä pullia, jotka on juuri otettu uunista, kauhovat niitä lautasilleen täynnä intoa. Itse juon kahvin ja syön jugurtin. Tässä kahvilassa on pienet, huonot valikoimat. Huonot ajatellen minua. Onneksi ei ole vielä ollenkaan nälkä. En nykyään jaksa edes harmitella, etten aina saa sitä parasta syötävää. Se on arkipäivää, keliaakikon arkipäivää, siiihen on tottunut. Kunhan nyt jotain sentään saa, huomaan ajattelevani usein. Pitäisi osata vaatia parempaa, mutta välillä ei vain jaksa.

Lyhyehkön työpäivän ja omien eväiden jälkeen muistan, että olemme sopineet illaksi ravintolatreffit kaverin kanssa illaksi. Ihanaa, ei tarvitse miettiä ruoantekoa tälle päivälle!

Ei muuta kuin koiran kanssa lenkille.

Kevät on jo pitkällä, vaikka säästä sitä ei huomaakaan. Alkuun on kylmä, mutta pennulla riittää vauhtia. Siinä menossa alkaa itsekin lämpiämään!

Lenkin ja lyhyiden päikkäreiden jälkeen viestittelen kaverin kanssa. Päätämme suunnata ravintolaan, jossa on superhyvää ja melko terveellistä ruokaa ja mikä ihaninta, melkeinpä kaiken näistä saa myös gluteenittomana. Vaihdamme kuulumisia pitkästä aikaa ja päätämme syödä hitaasti nautiskellen. Kerron tarjoilijalle haluavani aterian gluteenittomana. Hän kirjoittaa tämän ylös tottuneesti: Onnistuu!

Mietin ala-asteaikojani ja kuinka onnekkaita voimme nykyään tähän tilanteeseen olla. Jos 90- luvulla pyysit saada annoksen gluteenittomana, oli vastaus yleensä: ”Tarkoitatko maidotonta?” Ei, en tarkoita. Sitten asiaa selvitettiin kokin, pomon ja koko työyhteisön kesken. Lopputuloksena saattoi useinkin olla, että jouduimme poistumaan ravintolasta nälkäisenä. Minä en saanut ruokaa ja tunsin oloni vaikeaksi, nöyryytetyksi. Nykyään on toisin. Kaikki ymmärtävät, mitä on gluteeniton ja kuinka tarkkana sen kanssa täytyy olla. On luksusta käydä syömässä ilman, että siitä tehdään isoa numeroa!

Poistumme ravintolasta tyytyväisinä ja lupaamme mennä kyseiseen ravintolaan toistekin. Loppuillan olenkin niin täynnä, ettei juuri ruualle ole enää tarvetta. Vyöryn sohvalle ja laitan telkkarin päälle. Mies miettii huomista ruokaa jo valmiiksi. Teemme usein vain yhden ruuan ja syömme siis pääsääntöisesti gluteenitonta molemmat. Tästä ei oikeastaan enää edes jutella, vaan molemmat syövät gluteenitonta automaattisesti. Vain leivät meillä on erikseen ja satunnaisesti myös pastat ja tämäkin vain gluteenittomien tuotteiden hinnan vuoksi.

Iltalenkin jälkeen alkaa uni jo voittaa. Päivä keliaakikkona on ollut helppo, ruoka-asioita ei juuri ole tarvinnut pohtia.Aina ei näinkään ole ollut, joten tyytyväinen saa olla. Huomenna olisi edessä vapaapäivä! Tiedossa siis kokkailua ja lepoa!

Miten teidän ihan tavallinen arkipäivänne keliaakikkona sujuu? Joudutteko usein kyselemään ja stressaamaan ruokavalionne takia?