Olet täällä

Kriisikakkuja

Nuorten ja nälkäisten gluteeniton blogi
Anonymous (ei varmistettu)
3

Suomalaisten suhde leipään on varmasti ainutlaatuinen.

Mistä on kyse?

Mikä tekee kasasta jauhoja, hiivaa ja nestettä niin ainutlaatuisen elementin, että siitä pitää toisinaan jopa väitellä? Mikä leivässä on, että se herättää niin suuret tunteet jokaisessa suomalaisessa?

Siihen minä en osaa vastata. Kuitenkin, kun tänä(kin) aamuna tein itselleni leivät aamupalaksi tunsin palaavani lapsuuden juurille. Vaikka omassa lapsuudessani aamupala koostui puurosta ja äidin tekemästä kiisselistä.

Leivän voitelemisessa on jotakin maagista. Erityisesti näin keliaakikon näkökulmasta silloin jos leipä ei hajoa tuhannen pirstaleiksi! Näkkileipä ei herätä samaa tunnetta, vaikka kyse on hyvin pitkälti samoista ainesosista.

Aina pitää olla leipää! Onhan kaapissa varmasti leipää? Onhan ostoslistassa leipää? Mitä jos leipä on loppunut kaupasta? Nämä kysymykset pyörivät monen mielessä ja kieleltä ulos.

Keliaakikkona kauppaan mennessä ei ole mitään takuuta, että sitä ”omaa” leipää kaupasta löytyy. Keliaakikolla on muutama leipälajike valittavana. Keliaakikon leiville on myös omat toimituspäivänsä. Juhlapyhiä varten leipä on pakko käydä ostamassa etukäteen, turha kuvitella että päivää ennen juhannusta on ainuttakaan leipää jäljellä.

 

Ehdin suurimman osan elämästäni syödä sitä ”tavallista” leipää. Harvoin pääsin havaitsemaan koostumuksessa muutoksia tai eroja edelliseen satsiin. Gluteenittomissa leivissä joka ammattileipomojen leivät ovat laadultaan vaihtelevia. Mikä (ehkä) hieman lohduttaa, kun itse yrittää saada tehtyä sen ”täydellisen” leivän kotileipomossa.

Olen leiponut kolmen vuoden aikana kymmeniä ja kymmeniä leipiä. Toisinaan olen onnistunut, toisinaan onnistunut täydellisesti, epäonnistunut ja epäonnistunut täydellisesti. Oli aika, jolloin osasi tehdä kuohkean kauraleivän näppituntumalla. Ohjetta en tietenkään kirjoittanut ylös, koska luulin näppituntuman pysyvän…

Sitten on kaiken maailman ”lisää vain hiiva ja vesi” – pakkaukset. Ihan kiva juttu, jos toimisivat. Identtisellä määrällä vettä yhdestä satsista tulee (liian) lillua, toisella kerralla liian jämäkkää, kolmannella kerralla vesi ei ole ollut tarpeeksi lämmintä ja hiiva jää potkimaan tyhjää.

Ota näistä sitten selvää.

Ilman leipää toki pärjää, mutta silti suomalaisessa perimässä (ja sisussa) on mukana se täydellisen leivän metsästys. Mutta miksi? Mikä siinä leivässä on muka niin perisuomalaista, ettei sitä voi jättää ostamatta tai tekemättä.

Toki joku tutkija on tämänkin selvittänyt, mutta aamiaisleipien vasta sulaessa vatsassani en jaksa lähteä asiaa tutkimaan sen syvemmin.

 

Mitä ajatuksia leipä teissä herättää? Leivotteko itse vai ostatteko valmiina? Kuinka usein teiltä on keliaakikkona kysytty: ”Etkö kaipaa ruisleipää?”


Anonymous (ei varmistettu)
0

Liikunta

Pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon, kauppareissut, portaat, vapaa-ajalla, huvikseni ja hyödyksi. Vasemmassa ranteessani on aktiivisuusmittari, joka kertoo miten laiska tai aktiivinen olen päivän aikana ollut. Minua se on ainakin auttanut liikuttamaan jalkojani, astumaan ulos raittiiseen ilmaan, kulkemaan metsäpolkujen kautta pururadalle ja katsomaan kameranlinssin kautta maailmaa.

Jos kamera ei ole mukana, niin sitten ranteessani kieppuu aktiivisuusmittarin lisäksi GPS-kello, joka mittaa matkan ja kaikki muut täysin oleelliset asiat. Olen hieman hifistelijä liikuntaharrastukseni suhteen; minulla on kahdet eri lenkkarit, takkeja ja housuja eri keleille, talveksi jalkaa solmin nastalenkkarit, niin ei tarvitse tasapainoharjoitella liukkaimmissakaan kohdissa ja paljon muuta varustetta.

Liikkuminen on myös mitä suurimmiten osa hyvinvointiani, jaksamista, rentoutumista ja energian purkamista. On ihanaa kun alle viisi minuuttia ulko-ovestani oli umpiluontoa, missä autojen äänet ovat tasainen virta, jonka lintujen laulu peittää alleen.

Liikkuminen on minulla luonnollinen tapa olla. Se on luonnollinen tapa hoitaa henkistä ja fyysistä vointia.

Tämä ei ole ollut minulle mikään automaatio, vaan olen tietoisesti tehnyt valintoja, jotka ovat ohjanneet liikunnasta minulle elämäntavan harrastuksen sijaan.

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen tulee minulle luonnostaan. Kuuntelen mitä ihmiset puhuvat, miten he puhuvat ja miksi he puhuvat niin kuin he puhuvat.

Luon ihmisten äänistä, eleistä ja nauruista tarinoita mieleeni. Painan ihmisistä pieniä yksityiskohtia aivoihini luikertelemaan ja sieltä ne ponnahtelevat rimpsuina mieleeni ja toisinaan paperille asti. Kirjoittaminen on harrastus, mutta luovuus on elintapa. Sitä ei voi kytkeä aivoista pois (ikävä kyllä ja onneksi!).

Tuntuu mahtipontiselta sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä romaania. Mutta niin minä teen eli, kirjoitan romaania! Täksi viikoksi hommat ovat keskeytyneet kesätyön aloituksen vuoksi, mutta projekti jatkuu heti huomenissa.

Ja oikeastaan se on jatkunut koko tämän viikon, jos totta puhutaan. Kirjoittaminen ei koskaan pakene aivoistani, aivan kuin keliakia ei pakene suolistostani.

Kirjoittaminen tuntuu toisinaan myös taakalta. Aivot pakenevat ties mihin kun niiden pitäisi olla tässä ja nyt. Mutta kirjoittaminen on auttanut minut selviämään monesta kivusta, oli kyse migreeneistä tai refluksista.

Aivoillani on kyky silmien sulkeutuessa paeta aivan muualle, toiseen maailmaan tai toisen ihmisen nahkoihin. On uskomatonta, miten omat pienet mitättömät aivot luovat yhdestä sanasta (tämän aikaisessa tekstissä johtosanana toimi kumisaapas) kokonaisen tarinan ja maailman.

Kirjoittaessa muistan, miksi rakastan aivojani, joita toisinaan niin paljon vihaan.

Olin ala-asteella (kyllä, minä olin ala-asteella kun siskoni poika on alakoulussa) jonossa ruokalaan, päälläni oli punaiset toppahousut ja harmaa paita. Muistan kuinka kerron, että kirjoitan kirjan, jossa Pikku Vampyyri, Rydiger, saa päättää pitääkö hän vampyyrin siipensä vai ei. No, en sitä ole kirjoittanut, mutta tuosta se minun kirjoittamiseni lähti.

Teini-ikäisenä kirjoittaminen alkoi ystäväni kanssa paperilla haaveilusta, mutta (kipu)vuosien varrella kirjoittaminen muutti muotoaan ja siitä tuli minulla yksi terapian ja itseilmaisun muoto, eikä pelkästään arjesta pakoa.

Nyt aikuisuuden varrella, se on osa minua. Sitä kuinka toimin, ajattelen ja arkeni järjestän.

Onnellisena on vaikea kirjoittaa, mutta on vaikeaa olla onnellinen ilman kirjoittamista… Onneksi voi paeta kameran kanssa tai ilman lenkkipolulla katsomaan kuinka askeleet kirittävät kohti tavoitteita.

 


Anonymous (ei varmistettu)
0

Puhelimen herätyskello soi, se näyttää aikaa 7.20. Harkitsen kyljen kääntämistä, mutta päätän kuitenkin nousta ylös. Lotta- koirakin on jo innoissaan: ”Nyt se mamma nousi, mennään jo!” Käytän Lotan nopeasti pihalla ja tämä katsoo anelevasti, josko voisimme mennä yhdessä takaisin nukkumaan. Alan kuitenkin laittamaan aamupalaa itselleni: Yksi gluteeniton sämpylä, enempää ei tänään ehdi. Mietin joka työaamu, miten mukava olisi syödä rauhassa aamiainen. Kuitenkin jokainen aamu-uni vie voiton. Pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan!

Parin tunnin työnteon jälkeen lähdemme työkavereiden kanssa käymään läheisessä kahvilassa. Muut ihastelevat wienereitä ja mansikka täytteisiä pullia, jotka on juuri otettu uunista, kauhovat niitä lautasilleen täynnä intoa. Itse juon kahvin ja syön jugurtin. Tässä kahvilassa on pienet, huonot valikoimat. Huonot ajatellen minua. Onneksi ei ole vielä ollenkaan nälkä. En nykyään jaksa edes harmitella, etten aina saa sitä parasta syötävää. Se on arkipäivää, keliaakikon arkipäivää, siiihen on tottunut. Kunhan nyt jotain sentään saa, huomaan ajattelevani usein. Pitäisi osata vaatia parempaa, mutta välillä ei vain jaksa.

Lyhyehkön työpäivän ja omien eväiden jälkeen muistan, että olemme sopineet illaksi ravintolatreffit kaverin kanssa illaksi. Ihanaa, ei tarvitse miettiä ruoantekoa tälle päivälle!

Ei muuta kuin koiran kanssa lenkille.

Kevät on jo pitkällä, vaikka säästä sitä ei huomaakaan. Alkuun on kylmä, mutta pennulla riittää vauhtia. Siinä menossa alkaa itsekin lämpiämään!

Lenkin ja lyhyiden päikkäreiden jälkeen viestittelen kaverin kanssa. Päätämme suunnata ravintolaan, jossa on superhyvää ja melko terveellistä ruokaa ja mikä ihaninta, melkeinpä kaiken näistä saa myös gluteenittomana. Vaihdamme kuulumisia pitkästä aikaa ja päätämme syödä hitaasti nautiskellen. Kerron tarjoilijalle haluavani aterian gluteenittomana. Hän kirjoittaa tämän ylös tottuneesti: Onnistuu!

Mietin ala-asteaikojani ja kuinka onnekkaita voimme nykyään tähän tilanteeseen olla. Jos 90- luvulla pyysit saada annoksen gluteenittomana, oli vastaus yleensä: ”Tarkoitatko maidotonta?” Ei, en tarkoita. Sitten asiaa selvitettiin kokin, pomon ja koko työyhteisön kesken. Lopputuloksena saattoi useinkin olla, että jouduimme poistumaan ravintolasta nälkäisenä. Minä en saanut ruokaa ja tunsin oloni vaikeaksi, nöyryytetyksi. Nykyään on toisin. Kaikki ymmärtävät, mitä on gluteeniton ja kuinka tarkkana sen kanssa täytyy olla. On luksusta käydä syömässä ilman, että siitä tehdään isoa numeroa!

Poistumme ravintolasta tyytyväisinä ja lupaamme mennä kyseiseen ravintolaan toistekin. Loppuillan olenkin niin täynnä, ettei juuri ruualle ole enää tarvetta. Vyöryn sohvalle ja laitan telkkarin päälle. Mies miettii huomista ruokaa jo valmiiksi. Teemme usein vain yhden ruuan ja syömme siis pääsääntöisesti gluteenitonta molemmat. Tästä ei oikeastaan enää edes jutella, vaan molemmat syövät gluteenitonta automaattisesti. Vain leivät meillä on erikseen ja satunnaisesti myös pastat ja tämäkin vain gluteenittomien tuotteiden hinnan vuoksi.

Iltalenkin jälkeen alkaa uni jo voittaa. Päivä keliaakikkona on ollut helppo, ruoka-asioita ei juuri ole tarvinnut pohtia.Aina ei näinkään ole ollut, joten tyytyväinen saa olla. Huomenna olisi edessä vapaapäivä! Tiedossa siis kokkailua ja lepoa!

 

Miten teidän ihan tavallinen arkipäivänne keliaakikkona sujuu? Joudutteko usein kyselemään ja stressaamaan ruokavalionne takia?

Tunnisteet: 
arki

Sivut