Hei! Tässä aloittelen tätä bloggaamista ihan ensimmäistä kertaa. Monia kertoja olen kyllä miettinyt, että kuinka olisikaan hauskaa kirjoitella kaikesta maan ja taivaan välillä. Perhe-elämästä, arjesta ja juhlasta. Keliakiasta ja allergioista. Tarjota vertaistukea toisille väsyneille äideille. Lukuisia blogeja olen itsekin lukenut, yleensä yön hämäryydessä, silmät väsyneinä kännykän näyttöä tihrustaen. Etsien sitä lohduttavaa tunnetta. Tunnetta, että emme ole yksin selvittämättömien tai jo selvitettyjenkin oireiden täyttämien öiden ja jättisuurten silmäpussien kanssa. Tämä Keliakialiiton Suunta-verkkopalvelun tarjoama mahdollisuus kuulosti siis todellakin mahtavalle! Kirjoitteluni on rajoittunut viime vuosina pelkkiin kauppalappuihin, oire- ja ruokapäiväkirjoihin, sekä satunnaisiin pöytälaatikkokirjoituksiin. Koettakaa siis kestää!  

Perheemme käsittää minut, miltei nelikymppisen äidin, samanikäisen isän ja kolme lasta. Puhuttelen näissä kirjoituksissa lapsiamme nimillä Esikoinen (10v.), Keskimmäinen (6v.) ja Kuopus (3v.). Ajattelin aloittaa kirjoittamalla meidän keliakia-historiasta. Tulkoon sitten myöhemmissä kirjoituksissa lisää syitä meidän gluteenittomaan elämään. Suodaan nyt tälle sairaudelle ihan oma kirjoituksensa. Samoin Esikoisen kananmuna-allergian alkuvaiheet tulee nyt, koska se on niin tärkeä osa hänen keliakiaruokavaliotaan.

Keliakiaan törmäsin ensimmäistä kertaa vasta yliopisto-opintojeni alussa, kun opiskelutoverini tutustutti minut veljeensä, jolla oli muutama vuosi aikaisemmin todettu keliakia. Allergiat laidasta laitaan oli lähipiirissäni tuttuja, mutta tämmöinen sairaus ei ollut päässyt tunnetuksi minulle. Ok, vähän kuin allerginen viljoille, ajattelin. Varmaan myös salaa huokaisin, että miten ikinä kukaan voisi jättää ruisleipää ruokavaliostaan ja pysyä terveenä.

Leipominen taas on aina ollut minun terapiaani. Kädet taikinassa ei juuri maailman murheita muistella ja valmiit leivonnaiset nyt vaan piristävät, ainakin onnistuessaan, monetkin ankean harmaat päivät. Aineksien mittaaminen, taikinan käsittely, makustelu, tuoksut ja lopputuloksen odottelu, ne ovat kaikki sielunhoitoa parhaimmillaan! Lisäksi olen varmasti saanut verenperintönä, köyhästä maalaispirtistä kotoisin olevalta äidiltäni, sellaisen ominaisuuden, että onnellisimmillaan ihminen on, kun saa ruokkia läheisiään ja tuttaviaan. Onnistunutta leivonnaista tai ruokaa syövä tyytyväinen lapsi, on taatusti sydäntäni lämmittävä näky.

Muistan eräät illanistujaiset, jonne olin lupautunut tekemään kasvis-savukalapiirakkaa, vieläpä gluteenittomana juuri tämän ystäväni veljen vuoksi. Kaupasta tarttui iso vihreävalkoinen törppö jauhoja ja leppoisin mielin lähdin kotiin leipomaan. Noin pari tuntia sen jälkeen, hieman myöhästyneenä, saavuin torttu kainalossa ystäväni luo ja toivoin, ettei kukaan kuole sitä syödessään. Vieläkin puistattaa muistella sitä sitkeää ja löysää taikinaa, mikä oli hilkulla lentää ikkunasta läheiseen koivupuuhun, jos vain olisi suvainnut irrota käsistäni. Vehnäjauhojen korvaaminen vehnätärkkelysjauhoilla ei ollut oikea ratkaisu tuon reseptin gluteenittomaksi muuttamiseen, mutta rakkaus minun ja ystäväni veljen välillä syttyi silti. :) Siinä me olimme, lakto-ovo-vegetaristi (joka söi myös välillä kalaa) ja todellinen lihansyöjä-keliaakikko.

Opiskelin yliopistossa biologiaa. Tarkemmin vielä perinnöllisyystiedettä. Mikäs sen kiinnostavampaa kuin periytyminen! Opiskeluni ollessa loppusuoralla halusimme itsekin tehdä pienen perinnöllisyyskokeen, joten minulle ja poikaystävälleni syntyi iso tyttö. Tavallisestihan näitä suloisia esikoisia kuvaillaan pieniksi vauvoiksi, mutta meidän 4,4kg painava esikoisemme, oli suuri jo kätilöidenkin mielestä. "No NYT on ISO!", tokaisi leikkaussalin hoitaja. Minä vain huokailin, että onneksi ei tullut kuusikiloista "pienokaista", niin kuin mummollani aikoinaan...

Alku tyttäremme kanssa oli hankalaa syntymästä asti. Hän syntyi kiireellisellä sektiolla, oli viikon lastenosastolla ja kotiin päästyämme hän HUUSI ja ripuloi. Termi "sukkakakka" kuvaa koko tuota tuoreen perheen alkuaikaa. Mikä se sellainen sitten on? Sukkakakka on koko vauvan kropan kouristava kurahdus, minkä kuullessasi ojensit äkkiä vauvan itsestäsi poispäin ja varsinkin loikkasit vauva sylissä äkkiä maton päältä pois. Nimittäin kyseinen vihreä lurahdus tuli parissa sekunnissa läpi vaipasta kuin vaipasta, vaatteista ja viimeisenä tippasi vauvan sukastakin läpi lattialle. Bravuurihetket olivat ne, kun olit saanut lapsen puettua toppavaatteisiin ja ääni kuului siinä vaiheessa, kun hikinen kätesi oli tarttumassa ulko-oven kahvaan. Haju oli jotain... infernaalista. Lisäksi Esikoisemme iho oli rikki niin monesta kohtaa, etten edes halua muistella.

Koko tuo aika on melkoisen usvan ja sumun peitossa vielä tänä päivänäkin. Ainoa lähtemättömästi aivojeni muistilokeroihin tallentunut muisto, minkä ilomielin luovuttaisin Alzheimerille sukkakakka-kurahduksen kera, on eräs ääni. Ääni, mikä syntyi mieheni paljaiden jalkapohjien tallustellessa keskellä yötä muovimattolattioitamme edestakaisin lapsi sylissä. Ei kestänyt pysähtyä. Huuto raikasi kyllä siltikin, mutta ehkä hieman vähemmän ja enemmillä tauoilla. Naapuriparat. Itse yritin samaan aikaan painaa tyynyä korviini ja nukkua välillä, mutta uni hävisi kirkkaasti sille huolelle, mikä oli lapsen puolesta. Jokin oli taatusti vialla! Välillä itku loppui lisämaidolla, välillä ei. Maitoallergiaa epäiltiin siinä vaiheessa, kun paino lapsella rupesi laskemaan rajusti. Itsestään selväähän sellainen oli, jos sitä sukkakakkaa tuli lukuisia kertoja päivässä. Jonkin aikaa erikoiskorviketta ja maitoaltistuksia, mutta ei löytynyt maitoallergiaa, koska se oli ihan väärä syypää.

Monet lääkärikäynnit ja perättömät syytökset, niin imettämättömyydestä kuin liiallisesta täysimetyksestä, olisi voinut saada heikomman vanhemman melko sekaisin (Mikä oli vähällä tapahtua siinä vaiheessa, kun olin joutunut syöttöpunnituksiin sairaalaan valvovan silmän alle, missä lasta ei saanut edes pitää öisin vierellään!), mutta en luovuttanut syytöksiin, vaan jatkoin lääkäreille jankuttamista. Vastauksena oli monta kertaa se, ettei rintamaitoon vaan VOI erittyä muita allergisoivia proteiineja kuin se maitoproteiini äidin ruokavaliosta. Hmph!!! Esikoinen oli jo n. 7kk vanha, kun soija- ja kananmuna-allergia todettiin. Riitti, että minä söin kananmunia ja soijatuotteita omassa ruokavaliossani ja imetin häntä, niin tyttäremme oksenteli, kakkasi sukkakakkoja ja ihottuma hänen jokaisessa taipeessaan rupesi visvomaan. Elämä parani hitokseen paljon tuon diagnoosin jälkeen, vaikka allergiarintamaan ovatkin liittyneet myöhemmin myös lateksi-, siitepöly- ja eläinepiteeliallergiat.

Keliakian periytyvyyden vuoksi pyysimme Esikoiselle säännöllisesti vasta-ainetestejä. Kerran lääkäri ei olisi niitä otattanut. "Äidin vaistot" eivät kuulemma olleet tarpeeksi vakava syy. Verikoe kuitenkin määrättiin lääkärin huokaillessa jotain turhista verikokeista varsinaisten keliakiaoireiden puuttuessa. Parin viikon päästä kyseinen lääkäri kuitenkin soitteli takaisin anteeksipyydellen, että vasta-aineet olivatkin todellakin korkealla. Tähystysaika saatiin nopeasti. Esikoinen oli 4-vuotias keliakiadiagnoosin aikaan. Jälkeenpäin lastenlääkärit ovat huomanneet kasvukäyrässä hieman notkahdusta tuohon aikoihin, mutta neuvolakäynneillä sitä ei oltu havaittu. Oli ainoastaan kehuttu kuinka reipas ja pitkä Esikoinen oli.

Gluteeniton ruokavalio oli meille jo tuttu, lapsi siirtyi vain iskän kanssa samalle leipäpussille, joten maailmamme ei kovinkaan paljon mullistunut, toisin kuin tyttäremme maailma. Mummon keittämä mannapuuro (koska minä poltin sen aina kattilanpohjaan) ja kananmunattomat vehnäpullat piti jättää ja ruveta keksimään uusia herkkuja. Munattomia JA gluteenittomia. Moni kananmunaton oli onnistunut melko hyvin, kun sai vielä käyttää vehnäjauhoja. Samaan aikaan Keskimmäinen sai puolestaan aloittaa maistelemaan juuri näitä Esikoiselta kiellettyjä herkkuja. Sekös vasta oli epäreilua!

Nykyään Esikoinen on 10-vuotias koululainen, joka tykkää matematiikasta ja hymähtelee koulutovereiden "Gluteeniton ruoka on varmasti pahaa!" -kommenteille. Edelleenkään hän ei pidä monestakaan munattomasta ja gluteenittomasta leivonnaisesta, mutta silti jatkamme uusienkin reseptien kokeilua innokkaina. Hyvien reseptien määrä kasvaa kivasti. Keliakia on hyvin kontrollissa ja se ei elämää hidasta. Päinvastoin, juuri tuoreinta verenkuvaa kehuttiin vuolaasti. Esikoinen onkin meistä varmasti kaikkein tervein! Hän ei sairastu helposti flunssaan ja paraneekin niistä kaikkein nopeimmin. Kananmuna-allergia on mitä luultavimmin tullut jäädäkseen, mutta mitäs sitten! Adrenaliinikynä taskuun ja menoksi! Esikoinen ei ole koskaan ehtinyt marenkia, kananmunakakkupohjaa tai munalättyjä maistelemaan, joten ei osaa niitä kaivatakaan. Keliakiakin on kyllä sairaus, mutta hyvin hoidettuna, eli erittäin tarkalla gluteenittomalla ruokavaliolla, se on vain hiljainen matkaseuralainen tässä elämän vilskeessä.

Näihin vuosiin kasvis-savukalapiirakasta nykypäivään, on mahtunut muutamia vahinkoja koulu/työpaikkaruokailussa, monia epäonnistuneita reseptejä, monia pettymyksiä ja onnistumisia, lääkärikäyntejä, mahakipuja, oksennuksia, suunniteltuja altistuksia, ihottumia, kontrolleja, kommelluksia, keskimmäisemme diabetestutkimukseen osallistumista, väsymystä, pieruja, kakkoja, iloa ja hauskuutta. Meidän kodistamme ette löydä sliipattua puhtautta valkoisen eri sävyineen, vaan kirjavaa sekamelskaa petaamattomine sänkyineen, jossa eletään täysillä, mutta melkoisen gluteenittomasti.

Eikä puheetkaan varmasti ole pelkkää hempeilyä, vaan tosiasioiden kertomista ilman sokerikuorrutusta. Sillä se sokerikuorrutuskin voi sisältää jollekin meistä ihan vääriä aineita. Kuten juuri viikko sitten saimme tuta. Vilja-allerginen Kuopus sai melkoiset oireet yhden leivonnaisen tärkkelyssiirappia sisältävästä kuorrutteesta. Siksi tämäkin kirjoitus ilmestyy hieman myöhemmin kuin aioin. Mutta aina pitää muistaa eräs juttu! Suuri määrä hyvää ja sopivaa kuorrutetta pelastaa monenkin tylsän leipomuksen! Kuten siitä ihan ensimmäisestä gluteenittomasta ja munattomasta synttärikakustakin näkee.