Olet täällä

Kriisikakkuja

Nuorten ja nälkäisten gluteeniton blogi
0

Helsingin talvi on yllättänyt positiivisesti, koska on ollut monia aurinkoisia pakkaspäiviä. Parhaimpia ovat aamut, jolloin auringonvalo tulvii sisään ja ehtii käydä rauhassa aamulenkillä. Siitä saa energisen startin päivään! Välillä tosin on niin kiirettä, ettei ehdi muuta kuin nukkua ja opiskella, mutta onneksi jossain vaiheessa pystyy haukkaamaan hieman happea.

Käyn usein Punnitse & Säästä -liikkeissä, koska niiden herkut ovat turvallisia keliaakikoille ja ne ovat järjettömän hyviä! Carob-parapähkinät ovat lemppareitani, mutta niitä ei enää tunnu löytyvän mistään. Onneksi maustamattomia, kuivattuja banaanilastuja kuitenkin löytyy, koska niitä voisin syödä kilon kerralla. Eilen päätin herkkuhimossa tuunata suklaata. Käytin siihen tummaa suklaata, kookoshiutaleita ja kuivattuja hedelmiä sekä pähkinöitä. Tänään tein sitä lisää laittamalla mukaan pelkästään pähkinöitä. Niin hyvää! Ja resepti on niinkin yksinkertainen, että sulatetaan suklaa ja levitetään se leivinpaperilla makaavien kuivattujen hedelmien yms. päälle ja sitten levy hetkeksi pakastimeen.

  

 

Olen aika laiska tekemään ruokaa kotona tai ylipäätään häärimään keittiössä, mutta olen yrittänyt ryhdistäytyä siinä. Inspiraatiota olen saanut Kaappaus keittiössä -ohjelmasta, jossa Kari Aihinen auttaa suomalaisia löytämään kokkaamisen ilon. Aina kun olen katsonut hänen ohjelmiaan olen täynnä intoa, mutta toistaiseksi se on myös kadonnut yhtä nopeasti. Viime aikoina olen myös löytänyt Karita Tykän blogin, jossa on toinen toistaan herkullisempia reseptejä selkeine ohjeineen. Jos on ehdottaa jotain maukkaita reseptejä, niin otan vinkit mielelläni vastaan :)

Eilen tein bataattimuusia ja välillä olen ostanut valmiskeittoja, kuten ylläolevassa kuvassa. Minun yksi salainen paheeni ovat proteiinipatukat ja niillä tulee turhan usein korvattua aterioita, mutta onneksi olen siihen saanut stoppia. Ja onneksi gluteenittomia proteiinipatukoita on suhteellisen vähän tarjolla, joten sekin karsii pahettani :D Olen viimeksi kolme vuotta sitten vahingossa syönyt gluteenia ja se tapahtui proteiinipatukan takia, sillä luulin patukan olevan gluteeniton, mutta eipä ollutkaan. Olin ollut huolimaton pakkausselosteen kanssa. Oireet olivat sen verran pahat, että siitä lähtien olen lukenut jokaikisen pakkausselosteen viimeistä sanaa myöten.

 

Kävin siskoni kanssa katsomassa mielipiteitä herättäneen Veljeni vartija -elokuvan ja mielestäni se oli mainettaan parempi. Ostimme leffaeväitä, tottakai. Ostin itselleni kasvislastuja ja Parrots-suklaapähkinöitä. Siskoni osti sipsejä ja suklaalevyn. Ennen elokuvaa kävimme talvipuutarhassa, joka oli lumoava paikka!

 

Tätä kirjoittaessa kevään tulo tuntuu olevan ikuisuuden päässä, sillä ulkona sataa lunta. Odotan kevättä, mutta pidän myös talvesta. Etenkin kun on lunta ja pakkaspäiviä. Mutta kieltämättä lintujen sirkutus laittaa jo odottamaan kevättä ja kevympien vaatteiden esille ottamista. Niidenkin aika tulee vielä. Nautitaan nyt hiihtokeleistä ja siitä, että saa kääriytyä lämpimiin kaulahuiveihin.

Mahtavaa kevään odotusta!

- Nora


267

Mulla ei riitä sormet laskemaan kuinka monta kertaa multa on kysytty tuon tyylisiä kysymyksiä tämän seitsemän kuukauden aikana. Ei täysin noilla sanoilla, mutta viesti on kyllä mennyt perille: miksi mä en voi syödä sitä keksiä, jos mä en siihen kuole?

 

Hyvä uutinen: mun lyhyen kokemuksen mukaan Suomessa keliakian kyseenalaistamista ei harrasteta ainakaan niin rankalla kädellä kuin täällä.

Huono uutinen: Suomeen siirtyminen noin reiluun kolmeen kuukauteen ei ole mahdollista, mutta hei, asiat voisivat oikeasti olla tuhat kertaa huonomminkin...

 

Sitä harvinaista herkkua täällämain, gluteenitonta purilaista ravintolassa 

Mä olen ollut keliaakikkona Suomessa 10 päivää, Kanadassa 191 päivää. Sain diagnoosin elokuun lopussa vuonna 2017, sopivasti kymmenen päivää ennen kuin aloitin vaihtovuoteni Kanadassa. Voisi kait sanoa, että hyppäsin kahteen uuteen maailmaan samaan aikaan.

Kanadassa olosuhteiden pakosta taivuttelin itseni sopeutumaan uuteen ruokavalioon todella nopeasti, mutta ne kymmenen päivää Suomessa kriiseilin yksinäni lähetellen kavereille ylidramaattisia viestejä, koska se helpotti. Mä en ollut mitenkään varautunut saamaan keliakiadiagnoosia, vaikka olinkin kärsinyt satunnaisesta huimauksesta parin vuoden ajan. Se oli kuitenkin ainoa oire, ja koko testeihin mentiin sekä lääkärin että mun ajatuksilla “Enpä usko, mutta tehdään kuitenkin”. No, usko osoittautui vääräksi ja nyt ajateltuna hyvä että osoittautui.

 

Hommat ei aluksi mennyt ihan putkeen, ja mun alkutaival keliaakikkona meni aikalailla päin puita ja pensaita. Hostäiti kyllä osti mulle erittäin mielellään “omia tuotteitani” ja kokkasi erikseen gluteenittomat sekä gluteenilliset pastat, mutta yksi asia mitä mä en Suomessa ehtinyt kohtaamaan kertaakaan osoittautui täällä mun toisessa kotimaassa tosi yleiseksi ilmiöksi: se pirun kyseenalaistaminen.

Aluksi epäilevät kysymykset (ks. ennakkoluulot) liittyen mun erilaisempaan ruokavalioon oli tosi vaikeita vastaanottaa. Lausahdukset “Ootkos vähän nirso?” tai “Tosi surullista ettet halua syödä tätä kakkua”, sai mut kiroamaan kaikki voimasanat pääni sisällä. Varsinkin lauseet, jotka sisälsivät väitteen etten haluaisi syödä jotain, kuului mun kestoinhokkeihin. Kun selitin, että mä en kuole sillä sekunnilla, kun pistän jotain gluteenillista suuhuni, ihmiset katsoivat silmät ymmyrkäisinä, että mikä tässä muffinsissa sitten on ongelma.

Jälkeenpäin ajateltuna nuo olivat tosi pieniä asioita, yksittäisten asiasta tietämättömien ihmisten aivopieruja, mutta silloin ne tuntuivat suuntaviivoilta, joiden mukaan mun olisi pitänyt syödä. Mä olin tuore keliaakikko, yksin uudessa maassa pihalla kuin lumiukko ja yhtäkkiä niitä tuttuja tuotteita ei löytynytkään sieltä viereisestä Citymarketista. Osaksi ulkopuolelta tulevien kommenttien takia mä itsekin aloin kyseenalaistamaan koko keliakiaa. Miksi mä en voi syödä viljaa edes vähän? Haittaako se yksi kakkupala? Enkö mä koskaan saa tietää miltä maistuu joku tietty leivonnainen? Uhriutumista oli ilmassa, myönnetään.

 

Läksiäiset viime elokuulta ennen keliakiadiagnoosia

 

Nyt lähes seitsemän kuukautta myöhemmin paljon viisaampana voin todeta, että vaikka kuinka välillä pännii ja ärsyttää, oman pirtansa pitäminen tuntuu mielettömän hyvältä jälkikäteen. En mä vieläkään tunne keliakiaa läheskään kokonaan, korkeintaan olen työntänyt nenäni sinne gluteenittomaan kuplaan ja haistellut menemään tämän puoli vuotta, mutta nyt mulla on paljon enemmän itsevarmuutta syödä juuri niin kuin itse tiedän olevan tarvis. Se ei aina ole itsestäänselvää.

~ Meri

 

P.S. Jos haluatte seurata mun matkaa ennen kaikkea vaihto-oppilaana täällä vaahterasiirapin ihmemaassa, kurkatkaa ihmeessä mun blogia osoitteessa https://mereltamerelle.blogspot.ca/ ja liittykää lukijaksi!

 


0

”Heräsin viime yönä siihen, että en muuten muista, miltä ruisleipä maistuu…" Tämän viestin laitoin kaverilleni yhtenä aamupäivänä yöllisistä pohdiskeluistani.

Vuosi oli 2001 ja ikää reilu 4 vuotta, kun sain keliakiadiagnoosin. Pienelle lapselle tämä ei tietenkään sanonut mitään, mutta tilanne sairaalassa on jäänyt elävästi mieleen. Muistan olleeni toimenpidehuoneessa, jossa minulle tehtiin tähystys. Mutta tämä ei ole jäänyt mieleen, vaan enemminkin se, kuinka surullinen olin siitä, että oranssista paidastani oli leikattu hiha irti tutkimusta varten. Traumoista tärkein haha…

Tuosta päivästä lähtien olen elänyt kahden pitkäaikaissairauden kanssa: keliakian ja 1. tyypin diabeteksen, joka minulla todettiin jo muutama vuosi aiemmin. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sopeutua näiden sairauksien hoitoon, koska ne ovat kulkeneet mukana koko elämäni. Vaikka välillä turhauttikin, kun en saanut syödä lakritsia tai ruisleipää enää kuten muut. Tai kun kavereiden synttäreille mennessä piti raahata mukana omat eväät, koska tarjolla ei ollut minulle kuin maissinaksuja. Kavereiden vanhemmat kun eivät uskaltaneet tarjota muutakaan. Turha trauma pt. 2..

Muistan, kun vielä ala-astetta käydessäni minulta kysyttiin ruokailutilanteissa seuraavanlaisia kysymyksiä:

”No saaks sä sit syödä perunaa? Tai entä salaattia?”

”Sä et varmaa voi syödä näitä, kun sä oot tommonen ruokakehveli.”

Ja nämä olivat vain keliakiaan liittyviä. Ei oteta nyt puheeksi diabetekseen liittyviä kummasteluja siitä, miten voin syödä karkkia, koska olenhan allerginen sokerille…

Minulta on joskus kysytty, että kumman sairauden kanssa eläminen on helpompaa ja kumman valitsisin, jos toisesta pääsisi eroon. Vastaus on aina ollut helppo: luopuisin ehdottomasti diabeteksestä ja jatkaisin elämää keliakian kanssa. Joillekin keliakia ja gluteenittoman ruokavalion noudattaminen päivittäisessä elämässä ymmärrettävästi tuntuu haastavalta. Jokainen tietysti kokee yksilöllisesti hoitotavat ja -keinot ja niiden haastavuuden. Itselläni ei tällaisia tuntemuksia kuitenkaan ole ollut. Mielestäni gluteenittomuus ei ole hidastanut elämääni millään tavoin, en koe sitä riippakiveksi ja sen hoitaminen on helppoa. Ehkä vastaukseeni voi vaikuttaa taustalla haastavamman sairauden hoito, mutta kauan ei tarvinnut vastaustani miettiä. Olen oppinut pienestä pitäen tekemään gluteenitonta ruokaa, jota koko perheemme söi. Lisäksi lähes kaikesta saa tehtyä hyvää ja maistuvaa ruokaa täysin gluteenittomasti. Oma bravuurini on tomaatti-jauhelihapasta sekä itsetehty pizza.

Gluteenitonta ruokavaliota lähemmäs 20 vuotta noudattaneena, olen nauttinut siitä kehityksestä, joka sairauden ymmärryksessä ja tuotteiden saatavuudessa on tapahtunut. Nykyään lähes joka paikasta löytyy jotakin syötävää minulle ja kauppojen hyllyt tulvivat uusia tuotteita, joita ajattelin, etten tulisi koskaan syömään.

Tämä voi olla joillekin pieni ilonaihe, mutta minulle, joka ei muista, miltä lakritsi tai ruisleipä maistuu, ovat gluteenittomat vastaavanlaiset tuotteet olleet parasta ikinä. Miksi siis valittaa, kun ei ole syitä valittaa.

- Kasper


Sivut