Olet täällä

Kriisikakkuja

Nuorten ja nälkäisten gluteeniton blogi
6

Toissa viikolla menin ystäväni kanssa kauppaan. Meillä oli yliopistolla pitkä luentopäivä, joten kävimme ostamassa eväitä. Kaupassa tuli hetki, jolloin ajatus iski minuun ehkä kirkkaammin kuin koko keliakiani aikana (eli noin kahdeksan vuoden aikana): katsoin ystäväni tapaa tehdä ostoksia ja tajusin, kuinka erilaisella tekniikalla lähestymme tuotteita :D Eli suomeksi: hän voi vapaasti valita, mitä ostaa sen perusteella, mitä juuri silloin sattuu haluamaan, kun taas itse joudun tihrustamaan tuotteiden pakkausselosteet ja toisinaan senkin jälkeen epäilemään, että voinkohän mä nyt kuitenkaan syödä tätä. Joudun myös tyytymään suppeampaan tuotevalikoimaan, etenkin kun kävimme vain läheisessä Siwassa.

Olen kokenut yllämainittuja hetkiä aikaisemminkin, mutta en niin tiedostaen. Esimerkiksi, kun siskoni vierailee luonani ja käymme ennen leffaa ostamassa karkkeja yhdestä superuberdyperhyper-herkullisesta karkkikaupasta, hän saa lappoa pussiinsa mitä vaan, kun itse tulen perässä hitaasti kuin etana, ja koska monet tuotteet siellä ovat uutuuksia tai ulkomailta tuotuja, niissä kaikissa ei edes ole tuoteselosteita. Vähän mälsää. Mutta siellä on paljon karkkeja sellaisissa muovisissa putkissa, joista valutetaan nameja pussiin ---> vältytään kontaminaatioilta. Onneksi siskoni ja ystävänikin ovat tottuneet etanamaiseen käytökseeni, eli siihen, kun joudun tarkkuuden vuoksi tarkistamaan kaiken syötäväksi kelpaavan. Joskus se on aikaa vievää - etenkin väsyneenä tulee tilanteita, joissa huomaa ajattelevansa viidennettä kertaa "jos nyt vielä luen tämän pakkausselosteen, ettei siinä varmasti ole mietään kiellettyä". 

Olin tällä viikolla kirjallisuusainejärjestöni kanssa juhlistamassa Aleksis Kiven päivää. Menimme täällä Turussa syömään ravintola Kultaiseen Hirveen ja sinne piti etukäteen tehdä tilaus, mitä kukin syö.Tilasin sitruunaista broileria, mutta siihen kuuluvat bataattiranskalaiset valmistettiin siten, että niissä saattaa olla gluteenia. Niinpä valitsin niiden tilalle lämpimät vihannekset. Oli hyvää ja jäi sellainen olo, että keliaakikkoasiakasta haluttiin palvella hyvin, sillä monet heidän ruokalistansa annoksista saa gluteenittomina. Pystyin turvallisin mielin nauttimaan illallisesta, enkä tuntenut annoskateutta, vaikka monien pestopizzat tuoksuivat tirisevästi ympärilläni.

Välillä ravintoloissa on tullut sellainen olo, että haluaisi kysyä ainakin kolme kertaa, että onhan tämä nyt varmasti gluteenitonta. Annos saattaa vaikuttaa epäilyttävälta tai tarjoilija niin tietämättömältä tai jopa välinpitämättömältä, että hetken pohtii, pitäisikö annos ottaa vai jättää. Tai pitäisikö ainakin perua kaikki muut menot syömisen jälkeen :D Onneksi minulle ei koskaan ole tapahtunut ravintolassa mitään mokaa (koputan puuta eli päätäni). Toisin kuin kaupoissa, joissa tuotteiden sisältöjä voi rauhassa lukea vaikka seitsemän kertaa, ravintoloissa en kehtaa kysyä "liian monta kertaa", koska en halua vaikuttaa töykeältä. Sama koskee kyläilyreissuja. Miten saada luotettava fiilis siitä, että tarjoiltava on gluteenitonta vaikuttamatta epäarvostavalta tai hankalalta, ehkä jopa syyttävältä? Onko teillä samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia niistä selviämiseen? Olen lopulta päätynyt hoitamaan esimerkiksi kyläilytilanteet niin, että olen rohkeasti varmistellut tarjoiltavien valmistusaineita, tai jos ne ovat valmistuotteita, pyytänyt saada lukea pakkausselosteet. Joskus ne on myös tuotu eteeni ja minua on pyydetty varmistamaan, että "eihän näissä ole mitään sulle kiellettyä". Arvostan sitä, koska silloin tulee tunne, että toinen ymmärtää, kuinka tarkkaa se minulle terveyteni vuoksi on.

Palatakseni vielä siihen, mitä mielestäni tarkoittaa, kun annos "näyttää epäilyttävältä". Esimerkkinä tilanne vuodelta, olisiko ollut 2009, jolloin meillä oli lukiossa vanhojen tanssien yhteydessä järjestetty illallinen. En tarkkaan muista, mitä oli tarjolla, mutta alkuruokaan kuului croissant jonkun keiton kanssa. Muistan, kun alkuruoka tuotiin ja sanoin, että minulla on keliakia, sain croissantin, joka näytti isolta kiveltä. Se näytti niin erilaiselta kuin muiden muhkeat ja tuoreet croissantit, että pystyin olemaan täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä oli gluteeniton croissant :D Eikä se myöskään maistunut miltään, joten asia varmentui lisää :D Mutta onko totta, että gluteeniton annos näyttää "surkeammalta" verrattuna tavallisiin annoksiin? Toisinaan juuri se toimii vakuutteluna annoksen turvallisuudesta, mutta onneksi useimmat glut, annokset ovat visuaalisesti yhtä kauniita kuin muutkin, ja myös maistuvat vähintään hyviltä.

 

Aion jatkossakin kulkea kaupoissa etana vauhdilla ja käyttää aikaa siihen, etten vahingossakaan söisi mitään kiellettyä. Ja vaikka toisinaan tuleekin hetkiä, että tuntee ehkä jonkinasteista kateutta siitä, että monille ostosreissut ovat vapauden riemujuhlaa ja itse joutuu ehkä jossakin vaiheessa ottamaan suurennuslasin käyttöön selvittääkseen tuoteselosteita, on tämä todella pieni asia verrattaessa kaikkeen mahdolliseen, mitä elämä saattaa tuoda tullessaan. Vaikka ostan paljon samoja tuotteita, haluan kuitenkin aina tarkistaa niiden sisällön, sillä pakkausselosteet saattavat kokea muutoksia aika-ajoin. Se kannattaa muistaa, niin saattaa säästyä ikäviltä yllätyksiltä! Tsemppiä kaikille kohtalotovereille ja niille, jotka ehkä muista kuin keliakia-syistä joutuvat olemaan tarkkana kuin porkkanat (jotka onneksi ovat gluteenittomia).

Mukavaa viikonloppua!

- Nora


0



Minun oli aivan pakko päästä kirjoittamaan tästä aiheesta, sillä yleinen mielipide sairaalan ruoista on, noh, tiedättehän. Negatiivista, huonoista odotuksistani huolimatta yllätyin todella, miten hyvää ruokaa sain. Kunhan vaan kertoo oman ruokavalionsa rajoitteet, niin homma sujuu kuin rasvattu. Kahden viikon aikana minulla ehti olla useita huonetovereita, jotka kaikki kehuivat tarjoilua. Joten mielipide ei tule nyt vain minun suustani. 

Aamuisin useita erilaisia puuroja, en edes tunnistanut puoliakaan ja maku oli mitä parhain. Puuron lisäksi sai valita sokeria, muistaakseni hilloa ja marjoja. Valitsin marjat tietysti. Puuron ja marjojen lisäksi oli vielä leipää ja energia shotti. Kahvia ja mehua unohtamatta.

Mietin usein sitä, kuinka paljon ruokaa sairaalassa oikein sai ja kysyinkin laitoshuoltajalta saavatko kaikki näin paljon ruokaa. Ettepä arvaakkaan. Ruoka-annokset olivat yksilöityjä potilaan energian kulutuksen mukaan. Minä en kyllä jaksanut syödä kaikkea mitä aina oli tarjolla, vaan jouduin harmikseni jättämään tähteitä.

Lounaalla oli tukevampi ateria, kasvissyöjänä sain soija ja tofutuotteita sekä paljon, paljon kasviksia. Oikeastaan kaikki ruoat olivat aina parempia ja parempia. Ruoka-aikaa odotti aina innolla, mitä tällä kertaa tarjottaisiin. Itse en ole tofun ystävä, mutta siitä huolimatta moni ruoka meni alas kuin vettä vaan. Ainoa miinus oli isot annoskoot, en todellakaan jaksanut syödä kaikkea. Päivällisellä tarjoiltiin keittoa, leipää ja jokin jälkiruoka. Jälkiruoka oli yleensä todella kevyt, esim marja keitto ja päädyin usein dippaamaan kuivaa leivänkannikkaa keittoon. Oli muuten hyvää! Suosittelen kokeilemaan.



Iltapala oli kevyt, yksi leipä tai jogurtti ja teetä. Mielestäni tämä oli oikein hyvä asia, sillä elimistölle on parempi keventää syömistä iltaa kohden. Iltapala jaettiin puoli seitsemän ja seitsemän välillä. Yleensä nukahdin jo kahdeksan aikaan, ellei Juhani ollut seuranani.

Onko teillä minkälaisia kokemuksia sairaalan ruoasta?


0

08-09-2016 Muutti minun elämääni ja paljon. Ensinnäkin minua harmittaa mielettömästi etten ole jaksanut kirjoittaa tänne, vaikka olisikin ideoita ja paljon. Nyt kuitenkin on minun aikani palata takaisin blogi maailmaan. 

08-09-2016 kävin aamulla tavalliseen tapaan fyrioterapeutilla, tämän jälkeen pyörähdin kotona ja lähdin kävelemään kouluun. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa, tunsin selkäni olevan erilainen. Koulussa tilanne vain pahentui ja jouduin pyytämään juhanin hakemaan minut. Päästessäni kotiin menin heti eteisestä päästyäni makaamaan lattialle ja jäin siihen. Seurauksena oli yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä ja samalla yksi parhaista päätöksistä. 


Olin vannonut itselleni etten soita ambulanssia ikinä selkäni vuoksi ellei ole tapahtunut selkeää traumaa. Nyt kuitenkin Juhani näppäili puhelimeeni 112 ja laittoi puhelimen korvalleni. Puhelun jälkeen sain apua, pääsin päivystykseen ja osastolle. Osastoaika oli minulle todella rankkaa ja kävin taistelua pääni sisällä päivittäin sillä olin juuri päässyt treeneissä vauhtiin, pystyin treenaamaan kevyesti jopa kaksi kertaa päivässä ja selkä näytti nousujohteista suuntaa.

Osastolla on aluksi yhdeksän päivää kivun hoidossa. Tuona aikana niin moni mun ystävistä kävi katsomassa mua samoin sukulaiset. Tuo oli niin suunnattoman tärkeä asia minulle. Jos joku teidän läheisistänne on osastolla niin menkää ja pitäkää tälle seuraa. Aika tuntuu kuluvan sairaalassa niin hitaasti. Magneettikuvan jälkeen pääsin kotiin, ehdin olla kotona kaksi tuntia kunnes kipu yltyi todella kovaksi enkä voinut liikkua lattialta ylös. Seurauksena 112 ja päivystys. Sieltä pienen pohdinnan jälkeen sovin lääkärin kanssa, että koittaisin mennä kotiin uudestaan. Tämä oli itselleni niin suuri helpotus sillä olin ikävöinyt omaa sänkyä ja Juhania todella paljon. 

Tuli jälleen seuraava päivä, joka meni nukkuessa ja levätessä. Selvisin siis kotona. Seuraavana päivänä jokin oli taas vialla. En ollut kokenut niin kovaa selkäkipua koskaan. En meinannut päästä WC:stä pois edes Juhanin avulla. Onnekseni pääsimme lähimmälle sängylle ja tilanne suorastaan räjähti. Se kipu oli niin voimakasta etten uskaltanut liikkua senttiäkään. Meinasin itkeä ja nyt halusin todella sitä apua. Ambulanssi tuli jälleen onneksi suhteellisen nopeasti, sain vahvan kipulääkityksen ja tyhjiöpatjalla päivystykseen ja osastolle. 

Osastolla vietin viisi pitkää ja kivuliasta päivää, jostakin syystä tulehdusarvoni nousivat ja minulle tuli voimakasta vatsakipua. Syytä ei edelleenkään tiedetä. Osastolla sain valitettavasti huonoa kohtelua sillä kipuani vähäteltiin ja minulle oltiin töykeitä. Olin shokissa jo tapahtuneesta ja nyt minun täytyi kestää kovaa kipua osastolla. Ensimmäisellä osastojaksolla minua kohdeltiin todella hyvin ja kaikki hoitajat olivat todella mahtavia. Mitä nyt tapahtui? 

Onnekseni olen nyt kotona ja pystyn kävelemään jo kauppareissut ilman keppejä ja lyhyitä kävelyitä ulkona. Toki lääkitys on kova, mutta tärkeintä minulle on olla kotona. Se miksi osasto jaksot olivat hyvä asia on, että selkääni nyt todella tutkitaan ja minua autetaan. Upeaa! 

Tulossa on monia ruokaan liittyviä postauksia joten pysykäähän kuulolla!


Sivut