Kevätauringon piristämänä olin ajatellut kirjoittaa lyhkäisen kirjoituksen positiivisuudesta, mutta tällä kertaa sattuma heitti jotain muuta tärkeää, josta on ihan pakko kirjoittaa. Viime perjantaina Esikoinen tuli koulusta kotiin ja hänen kasvoillaan näkyi niin aprillipilojen hauskuus ja jännitys mahdollisesta äidin jekuttamisesta, kuin myös jokin muu tunne, mihin ei positiivisuus ainakaan liittynyt. Jäin odottamaan äidinvaistojen valpastuttamana.

Sieltä se sitten tuli. Päivän aprillipilojen kertauksien jälkeen, lapsi huokaisi syvään ja kertoi jotain muutakin tapahtuneen. Lapsi selitti, että opettaja oli jakanut oman syntymäpäivänsä kunniaksi suklaasuukkoja. (Tässä vaiheessa sydän hypähti jo itselläkin harmista ja huolesta.) Sitten, kun kaikki istuivat luokassa suupielet tahmaisessa suklaassa, oli opettaja huomannut jotain. Esikoisen, joka istui tuolillaan hiljaa. Ilman suukkoa. Gluteenia ja kananmunaa. Kaksi niin kiellettyä ruoka-ainetta samassa makeisessa.

"Äiti, mä oon ihan ilmaa koulussa." Lapsen kasvoilla näkyi hämmennyksen sekaista surua. Kyselin hiljaa, että mikä sai tuntemaan sellaista? Esikoinen katsoi silmiini ja melkein olisin halunnut, että sanat olisivat tippuneet vihaisina ja sylkiroiskeiden peittäminä, mutta ei... ääni oli hiljainen ja surullinen: "Opettaja sanoi unohtaneen minut ja kysyi vain, etteihän se haittaa.". Samaan hetkeen, kun minä tunsin sydämestäni pienen murusen irtoavan, lapsi huokaisi, että oli vastannut jo tottuneensa siihen. "Ei haittaa.", sanoi nytkin Esikoinen, mutta samalla näin kuinka pieni 10-vuotias lapsi huusi sisällään ihan muuta. Tuo lapsi pääsi sitten purkamaan tunteitaan myöhemmin samana päivänä... Onneksi! Tähänkö minunkin pitäisi tottua?

Meiltä gluteenitonta elämää viettäviltä tulee tavaksi kuljettaa mukanaan joka paikkaan omia eväitä, varmuuden vuoksi. Silti se tilanne tulee valitettavan usein, että tarjotaan jotain mikä ei sovi, mukana ei ole mitään sopivaa ja jäät ilman. Jollet ymmärrä keliakiaa/allergioita, niin et myöskään ehkä ymmärrä, että vaikka tällainen tilanne on keliaakikolle tuttu jo ennestään ja keliaakikko sanoo siihen tottuneensa, niin se on silti tilanne, jossa toiset saavat ja joku/jotku jää ilman. Lapselle tuollainen tilanne on vähän harmillisempi, kuin paksunahkaisemmalle aikuiselle. Tottuneemmalle.

Mies tuli töistä ja lapsi selitti hänellekin suklaapusujutun. Mies huokaisi ja kertoi ymmärtävänsä hyvin. Keliaakikkona hänkin näkee harva se päivä töissä tai muualla, kun tarjotaan gluteeniherkkuja ja sitten ihmetellään, kun ei maistu. "Ei se haittaa..", sanoo miehenikin. "Siihen tottuu.." Muttei tarvitse tottua, sanon minä! Pitää jaksaa selittää. Lisätä tietoisuutta. Tuodaan keliakia ja gluteenittomuus esille vieläkin tarkemmin. Gluteenittomuus on vieläkin melkoisen outoa monelle. "Mitä voit sitten syödä?" Kaikenlaista hyvää ja gluteenitonta. "Onko se nyt niin ehdotonta?" Kyllä on. "Eikö kestä edes hieman maistaa?" Ei kestä.

Illalla nukkumaan mennessäni, kun talo on hiljainen ja aivoilla aikaa käsitellä päivää, se hiipii muistoista kurkkua kuristaen. Lapsen hiljainen, väsynyt, itseensä tyytymätön ja surullinen ääni: "Kai minä oon jo tottunut siihen.". MINÄ EN!!!, huutaa sydämeni ja nousen vielä kerran ylös sängystä. Lastenhuoneen ovella kuuntelen hetken levollista unta ja toivon taas kerran, että harmin muruset olisi lasten tieltä paremmin lakaistu, jotta matka jatkuisi iloisemmin. Aina saa toivoa, mutta harmit kuuluvat elämään. Ei ole ollut kenenkään matka täällä maailmassa pelkkää juhlaa. Silti tällaiset ns. turhat harmit ja murheet olisi helposti poistettavissa. Tottumalla sanaan gluteeniton.

Keliakia on sairaus. Sen ainoa hoito on ruokavalio. Tarkka ruokavalio. Meitä muitakin gluteenittomia ruokailijoita on. Gluteenittomuus saattaa kuulua esimerkiksi laihduttajien, sisäilmasta sairastuneiden, allergisten, suolistosairauttaan hoitavien ja gluteeniyliherkkien ruokavalioon. Paljon ollaan parjattu näiden muiden gluteenittomien vähentävän keliakiaa sairastavien tarvitsemaa gluteenittomuuden ehdottomuutta. Kun ei se gluteeniyliherkkäkään aina ihan ehdoton ole... Muotidieettiä noudattava painonpudottajakin saattaa välillä repsahtaa vehnämunkkipossuun. Enhän minäkään ärtyvän ärripurri-suolistoni kanssa ole kuin yhden tai kahden päivän ajan kipukouristuksissa, turvonneena ja vessan lähettyvillä, kun vähän ruisleipää haukkaisin. Silti, jokaisen joka ostaa, tilaa tai saa gluteenitonta ruokaa, täytyy saada juuri sitä. Ehdottomasti gluteenitonta. Siihen pitää voida luottaa. Gluteeniton olisi aina gluteenitonta. Siihen pitää saada tottua!

Maailmaan mahtuu niin monenlaista ihmistä. Tervettä ja sairasta. Kyllä tähän maailmaan mahtuu lisää gluteenittomia ilman keliakiaakin. Lisäisipä nämä ei-keliaakikot gluteenittomien tuotteiden menekkiä sen verran, että lisää tuottajia ja valmistajia ilmaantuisi markkinoille. Ehkäpä tuotteiden hinnatkin vähän alenisi, toivoo tämä perheenäiti ja julkaisee tämän jutun, jotta kaikkien kellulasten elämänpolkujen turhat harminmuruset olisivat edes hieman pyöreämpireunaisia kävellä... Ehkä ne muruset olisivat jopa yhtä pehmeän suloista elämän karheutta, kuin hiekka jalkapohjien alla kesäsin. Hiekka kutisee hieman varpaiden välissä, mutta siihen tottuu! :)