Olet täällä

Arjen murusia

Blogi lapsen keliakiasta ja perhe-elämästä
3

 

Viimeinen kuukausi on menossa koululaisilla koulua ja sitten alkaa kauan odotettu kesäloma. Julius sai kesätöitä samasta työpaikasta, missä on ollut jo aikaisemminkin. Nyt hänelle on vain kaavailtu vähän vastuullisempia tehtäviä ja se tietysti jännittää. Työt alkavat onneksi vasta heinäkuun puolessa välissä, joten ensin on aikaa lomailla ja nauttia mopoilusta tuoreena kortinsaajana. 

 

Mopoilu onkin meillä nyt ollut viimeiset kuukaudet päivittäin polttavana aiheena. Ensimmäinen käytettynä ostettu mopo levisi heti kättelyssä ja se tietysti harmitti. Julius ehti vain yhtenä päivänä kortin saamisen jälkeen käymään mopolla koulussa ja toisena aamuna mopo meni niin pahasti rikki, että korjaaminen olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi. Onneksi mummu ymmärsi pojan surullisuuden mopon menetyksestä ja auttoi rahallisesti uuden hankkimisessa. 

 

Nyt meillä on ollut viikon verran pihassa uusi Generic Trigger​, sellainen enduromopo, jolla voi vaivatta ajella vaikka metsässä. Pääosin se tosin on Juliuksella ihan maantiekäytössä. Nyt mopolla pitäisi saada liikkua minne vaan ja koska vaan ja siitä on tullut vähän kädenvääntöä. No, eiköhän sitä vähitellen päästä yhteisymmärrykseen. Pojan ilo ja into mopoiluun on silti mahtavaa seurattavaa! :)

 

Tuleva kesätyökin on hieno juttu. Mua kuitenkin huolestuttaa, niinkuin aina aikaisempinakin kesinä, että kuinka työpaikkaruokailu sujuu. Jokaisena kesänä Julius on syönyt työpaikkaruokalassa ja ihan hyvin gluteeniton ruokavalio on onnistunut. Kuitenkin minua stressaa se, kun joka kesä siellä on eri keittäjä ja mietin, että kuinka hyvin homma on hänellä hallussa. Aina mietin, että olisiko sittenkin järkevintä kulkea omien eväiden kanssa. Toisaalta työpaikkaruokalaan meno on osa työpäivää ja koska valtaosa työväestä käy siellä syömässä, niin olisi tylsää poiketa kuviosta. 

 

Miksi olen niin huolestunut tällaisesta? Olisiko sopimatonta mennä etukäteen juttelemaan uuden keittiöihmisen kanssa gluteenittomasta ruokailusta? Taidan olla vähän ylihuolehtiva äiti…vai olenko? 


Anonymous (ei varmistettu)
2

Aava täytti viime viikolla neljä vuotta. Juhlia oli suunniteltu kuukausia. Täytekakku, joka on Barbien hame, sitä oli pyydetty kauan. Kolmen parhaan ystävän nimeä toisteltiin viikkokausia ja askarreltiin hyvissä ajoin kruununmuotoiset kutsukortit, joissa oli paljon prinsessatarroja sekä toive, että vieraat pukeutuvat prinsessoiksi, prinsseiksi, kuningattariksi ja kuninkaiksi.

Ostettiin vaaleanpunaisia ja -sinisiä pahveja sekä kimalletarroja, joista askarreltaisiin kruunuja. Matilda lupasi maalata pieniin poskiin kasvomaalauksia. Minä otin haasteen vastaan ja katsoin, että kaikki tarjottava kekseistä karkkeihin ja kakkuihin olisi varmasti gluteenitonta, että Aavan ei tarvitsisi omissa juhlissaan kuulla luentoa siitä, mitä hän saa maistaa ja mitä ei saa. Kaikkea saat ottaa, ota paljon!

Päädyin tekemään barbiekakun (uhh, olipa vaikeaa tehdä se hame) lisäksi vain kinderpiirakkaa. En enää muista, mitä ohjetta käytin, mutta ehkäpä sitä ensimmäistä, joka pomppasi googletettuani gluteenitonta kinderpiirakkaa. Oli kyllä aivan ihanaa ja syntisen epäterveellistä, suosittelen! Lisäksi tarjosimme nakki-kurkku-tomaatti-juusto-viinirypäle-ananastikkuja sekä erilaisia karkkeja, keksejä, sipsejä ja popcornia. Aikuisille tein kiireessä kinkkupiirakan vehnäjauhoista, koska tiesin, että Aava ei piirakkaa halua.

Vihdoin kellon viisarit näyttivät sitä, mitä oli aamusta asti odotettu, ja ystävät vanhempineen ja sisaruksineen täyttivät kotimme jännittyneellä puheensorinalla. Tytöt istuivat prinsessamekoissaan rinkiin, ja Aava pyöritti tyhjää pulloa. Se, keneen pullo osoitti, ojensi ensimmäisenä lahjansa. Pieniä rakkaita tupa täynnä, niin innoissaan kaikki. Ajattelin siinä kortteja ääneen lukiessani ja Aavaa auttaessani hänen löytäessään kääreistä ihania pienen prinsessan lahjoja, että on uskomatonta, miten rakkaita ystäviä olemme koko perhe löytäneet täältä, vaikka olemme asuneet Pirkanmaalla vasta alle vuoden.

Muutama ystäväni asuu samalla paikkakunnalla vanhempiensa, sisarustensa ja melkein kaikkien ystäviensä kanssa. Lasten syntymäpäiville kokoontuu koko suku juhlimaan pientä aarretta. Meillä ei ole eikä tule olemaan sellaisia juhlia koskaan. Lasten isovanhemmat asuvat Itä-Suomessa 370:n ja 400 kilometrin päässä. Lasten kummien luo on 325 km:ä, 240 km:ä, 180 km:ä ja 160 km:ä. Serkkuihin on välimatkaa 160 km:ä ja 180 km:ä. Ei ole järkevää, että sukulaiset ajavat tuntikausia synttäreille, kun kaikki eivät mahdu yöpymään. Juhlimme, kun tapaamme. Keski-Suomessa asuessamme saimme vielä nauttia serkkujen lähelläolosta, mutta nyt olemme täällä ihan yksin.

Ei, emme ole yksin. Olemme löytäneen jo nyt niin ihania ystäviä, että en olisi ikinä uskonut. Meille ystävät ovat aina olleet osa perhettä. Koen, että minulla on monta siskoa. Yksi oikea ja maailman rakkain sisko, ja hyvin monta itselleni adoptoimaa siskoa ympäri Suomen. Samoja kilometrimääriä etäisyyttä: 160, 165, 325, 375, 410. Niin tärkeitä siskoja Jyväskylässä, Kuortaneella, Rantasalmella, Savonlinnassa, Punkaharjulla ja nyt myös täällä, missä asumme. Heitä, joiden kanssa jatketaan siitä, mihin jäätiin viimeksi, kun tavattiin, kun meikit naamoilta me naurettiin. Heitä, joiden kanssa hihittelen Whatsappissa pitkin iltaa samalla, kun tyhjennän astianpesukonetta ja keitän puuroa ja saan mieheltä ja teiniltä ilmeitä, jotka tarkoittavat, että olen pahempi kännykkäni kanssa kuin yläkoululainen.

Viime viikolla halasin peräkkäisinä päivinä kolmea ystävääni, jotka kaikki halatessani alkoivat itkeä. Kaikki kävivät läpi vaikeaa tilannetta. Toissapäivänä sain samaan aikaan kaksi viestiä, joista toisessa ystävä sanoi, että me olemme hänen perheensä ja toisessa naapurissa asuva ystävä lähetti valokuvan, jossa sateenkaari kaarsi asuntomme ylle. Viestissä luki, että sateenkaaren päässä on aarre: naapurit. Upeita hetkiä, jotka eivät unohdu.

Elämän tarkoitus on rakastaa.

Ja juhlia, erityisesti syntymäpäiviä, erityisesti sitä ihmistä, joka on laulun ja juhlan arvoinen. Itse täytän 35 vuotta vappuaattona. Juhlin keski-ikäistymistä parhaalla mahdollisella tavalla: matkustamme koko serpentiinin- ja kuoharinsumuisen juhlaillan rakkaidemme luo Itä-Suomeen juhlimaan samana päivänä 60 vuotta täyttävää isääni.  Sulloudumme siis viideksi tunniksi autoon samaan aikaan, kun muut puhaltelevat ilmapalloja ja tanssivat. Se on onnellinen matka: vappuna saamme halata rakkaitamme, lasten kaikkia isovanhempia. Sitä ei tapahdu usein.

 


0
Meillä ei tosiaan ole leivottu vehnäjauhoilla vuosikausiin. Kun perheessä on vain yksi ”tavis” eli mieheni, niin hän on tottunut meidän muiden gluteenittomiin leivonnaisiin. Joistakin hän on sanonut tykkäävänsä jopa enemmänkin kuin vehnäjauhoversioista.
 
Kaapissa oli kuitenkin vehnäjauhopussi ja mieheni päätti, että hän tekee siitä pannaria. Olin ajatusta vastaan, koska en halunnut meidän gluteenittomaan keittiöön vehnäjauhopölyä. Sitten ajattelin vielä, että jaksaako hän puhdistaa uunipellit ja muut välineet käytön jälkeen kunnolla. No, lopulta myönnyin tähän vehnäjauhopannarin tekoon. Mä päätin tehdä myös meille keliaakikoille oman pannarin ennen mieheni leipomista. Kaikki meni ihan hyvin ja mussutettiin pannaria hyvällä halulla mansikkahillon kera. Pannukakkua jäi vielä ylimääräiseksi ja loput laitettiin jääkaappiin.
 
Aamulla Julius halusi syödä pannarin palan ennen kouluun lähtöä. En enää yhtään muistanut, että siellä oli sitä vehnäjauhoversiookin toisella lautasella. Siinä syötiin sitten yhdessä ja Julius söi hyvällä ruokahalulla pannarinsa. Vein hänet autolla kouluun ja päivä alkoi mukavasti.
 
 
 
 
Tullessani takaisin kotiin, katsoin jääkaappiin ja kauhukseni näin meidän gluteenittoman pannarin yhä lautasella ja vehnäjauhopannari oli hävinnyt. Voi apua sitä harmitusta, mikä minulle asiasta tuli. Julius on tarkka dieetistään ja tietää kyllä yleensä aina, mitä voi syödä. Mutta kun ei meillä aiemmin oo ollut tällaista tilannetta, että olis ollut myös toista lajia tehtynä. 
 
Viestitin Juliukselle ja kerroin, mikä vahinko oli sattunut. Hän oli itsekin asiasta harmistunut. Ette usko kuinka ottaa päähän tällainen kotona sattunut virhe, kun yleensä kaikki kotioloissa sujuu mallikkaasti ilman ongelmia. Stressin aiheet ovat olleet vain kodin ulkopuolisessa ruokailussa. 
 
Oireita pojalle ei onneksi tullut, mutta se suolinukka…..
 
Tästä eteenpäin meillä laitetaan vehnäjauholeivonnaisten päälle maalarinteipillä iso teksti: ”VEHNÄÄ!”
 
Toivottavasti seuraava tarinani on iloisempaa luettavaa. Ai niin, tämän onnettoman episodin jälkeen meillä on ehditty leipoa jo tosi hyvää gluteenitonta pizzaa. :) Nyt pitäisi alkaa suunnitella vappumunkkien tekoa. Hyvä resepti pitäisi ensin löytää. 
 

Sivut